Opaskirja keittiön seinällä?

Olen laskenut monet kerrat leikkiä siitä, miten mukavaa olisi, jos keittiön seinällä olisi pieni punainen kirja, jossa asiantuntijat kertoisivat, miten hankalat kasvatustilanteet pitää ratkaista. Jo nyt on olemassa ohje, jonka voi kiinnittää jääkaapin oveen ja konsultoida sitä tarvittaessa. Se löytyy Daniel Siegelin ja Tina Payne Brysonin uudesta kirjasta. En ole ihan varma, onko se huvittavaa vai surkuhupaisaa.

Kirjan avainsana on "whole-brain child", lapsi, joka oppii uusien neurotieteellisten löydösten pohjalta kesyttämään oikean aivopuoliskon vasemman avulla Siegel & Bryson, 2011.. Kirjan tekijöistä Siegel on arvostettu aivotutkija, ja Bryson on psykologi. Kirjoittajat väittävät esittävänsä 12 vallankumouksellista strategiaa, joiden avulla lapsi oppii hallitsemaan primitiivisiä tunteita, muun muassa raivoa. Siitä vain integroimaan lapsen aivopuoliskoja toisiinsa ja synkronoimaan syviä alueita aivokuoren kanssa. Kirjassa on kiistatta hyviä oivalluksia, mutta suurin osa kahdestatoista strategiasta on kuvattu aikaisemmassa kirjallisuudessa.

Kirjassa vanhempi on eräänlainen valmentaja, jonka tehtävänä on kehittää lapsen keskushermostoa aivan kuin lapsi olisi rakenteilla oleva kone. Lähestymiskulma on oudon tekninen, mitä lukuisat kaaviot ja piirrokset korostavat. Kun Annien isä auttaa tytärtään pukemaan harminsa sanoiksi, oikean aivopuoliskon hyökyaalto tyyntyy ja lapsi surfailee tyylikkäästi rantaan. Näin viisaat vanhemmat toimivat lastensa kanssa vai kuinka?

Todellisuudessa vanhemmatkin ovat ihmisiä, joiden amygdala (mantelitumake) saattaa aiheuttaa tunnekaappauksen heissä itsessään, eikä vasen aivopuolisko ennätä kontrolloimaan ylilyöntejä. Onneksi lapset ovat ymmärtäväisiä. Erään kolmevuotiaan tytön isä kiivastui liikaa ja tajusi rauhoituttuaan olleensa liian ankara. Hän pyysi tyttäreltään anteeksi, mihin lapsi vastasi: "Ei se mitään, mutta olin mä kyllä vähän pettynyt".

Siegel ja Bryson ovat parhaimmillaan kuvatessaan kahta erilaista raivokohtauksen tyyppiä. "Alakerrasta" eli aivojen syvistä osista nouseva raivo on osoitus lapsen kyvyttömyydestä hallita voimakkaita affekteja. Hän on hädissään, eikä häntä pidä jättää yksin selviytymään tunnekuohustaan. Rangaistuksista tai seuraamuksista ei saa olla puhettakaan. "Yläkerrasta" eli aivojen kuorikerroksesta ja varsinkin etuotsalohkosta tuleva raivo on suunnitelmallista, ja lapsi voi halutessaan pysäyttää kiukuttelunsa milloin tahansa. Sellainen manipulatiivinen kiukuttelu on usein parasta jättää vaille huomiota. Lapselle on tehtävä selväksi, että hän ei saa kiukuttelemalla tahtoaan läpi.

Lapsi voi menettää malttinsa monista syistä. Hän voi olla väsynyt tai stressaantunut ja tarvitsee silloin lämpöä ja läheisyyttä. Hänellä voi olla meneillään kriisi sisaruksen syntymän johdosta. Vanhemmat voivat olla omien huoliensa vallassa, ja lapsen ainoa mahdollisuus saada huomiota on hakea sitä kiukuttelemalla ja manipuloimalla. Aggressiota tarvitaan myös terveen kehityksen palveluksessa, sillä se auttaa lasta irrottautumaan ja itsenäistymään riippuvuussuhteista. Uhmaikä ja murrosikä ovat tästä kaikkien tuntemia ja kokemia tilanteita.

Siksi on mahdotonta sanoa, miten lapsen raivokohtauksiin on suhtauduttava. Riippuu asianhaaroista. Joskus tarvitaan syliä ja lohdutusta, toisinaan purkaus kannattaa jättää vaille huomiota. Ennen kaikkea on tunnettava oma lapsi ja tiedettävä, mikä hänet saa suunniltaan, ja mikä auttaa häntä rauhoittumaan. Jollekulle riittää otsan rypistäminen, toinen vaatii, että vanhempi heittäytyy tunteella mukaan hänen kiukkuunsa. On lapsia, joille jäähy on nöyryyttävä ja toisia, jotka kokevat sen hyvänä tapana suojautua häpeältä.

Saako äiti tai isä suuttua lapselleen? Saa – ja mielestäni se on suorastaan välttämätöntä. On luonnotonta jos aikuinen pysyttelee pakotetun tyynenä lapsen raivotessa vaikka kiehuu sisäisesti kiukusta. Se on lapsen ohittamista, ja lapset jos ketkä vaistoavat aikuisen todelliset tunnetilat. Aikuisen kiukku tihkuu lapseen päin kylmyytenä ja johtaa pahimmassa tapauksessa emotionaaliseen hylkäämiseen. Aikuinen ei ikään kuin ole tavattavissa ennen kuin lapsi pystyy taas hallitsemaan itseään.

Vanhempi ei saisi hylätä lasta, mutta ei hän saisi suuttuakaan liikaa. Hänen tehtävänään on auttaa lasta parempaan tunteiden hallintaan, ja jos hän menettää totaalisesti kontrollin, hän vain lisää lapsen kuormaa. Niin voi joskus käydä ilman että lapsi tarvitsisi myöhemmin vuosikausien psykoterapiaa. Jos äiti tai isä kuohahtelee vallan kohtuuttomasti, hänen pitää pysähtyä miettimään, mistä on kyse, ja miten hän saa itsensä rauhoitetuksi. Asiasta kannattaa jutella myös lapsen kanssa ja pyytää anteeksi, kun se on aiheellista. Pelolla kasvattaminen hiljentää lapsen, mutta ei auta häntä luomaan sisäisiä hallintakeinoja.

Hyvässä tapauksessa vanhempi toimii eräänlaisena ongelmajätelaitoksena. Hän ottaa vastaan lapsen purkauksen, suodattaa siitä pahimman ja antaa lapselle takaisin kesymmän version. Viesti on: olipas kamalaa, mutta kyllä me tästä selviämme yhdessä epätäydellisinäkin. Rakkautta on onneksi aina enemmän kuin vihaa.

Pieni poika kokeilee rajoja

Poikasi viskelee tavaroita ja joskus jopa pyrkii satuttamaan toisia. Äiti on pojalle näissä rajoituskysymyksissä pelkkää ilmaa, mutta isää hän tottelee paremmin. Monet taaperoikäisten lasten vanhemmat kertovat samantapaista tarinaa. Äiti saa jankuttaa lukemattomat kerrat jostain asiasta, käskeä esimerkiksi keräämään lelut lattialta takaisin lelulaatikkoon ilman mitään tulosta. Sitten isä sanoo asian yhden kerran napakasti, ja lelut ovat laatikossa yhdessä hujauksessa.

Puolitoistavuotias lapsi on monenlaisten kehityspaineiden alaisena. Hän oppii uusia liikunnallisia taitoja, ja puhe kehittyy nopeasti. Siistiksikin pitäisi opetella. Tässä iässä monet lapset huomaavat myös tyttöjen ja poikien eron, ja pienet pojat tahtovat kovasti olla isin poikia. Haastavin kehitystehtävä on kuitenkin äitiriippuvuudesta irrottautuminen. Se tapahtuu uhman ja aggression avulla. Lapsen temperamentti ja monet muut seikat heijastuvat siihen, miten voimakkaita lapsen tunteiden ilmaukset ovat. Isästä lapsi ei irrottaudu samalla tavalla, mistä syystä hänen auktoriteettinsa ei murene.

Poikasi käytös on siis periaatteessa normaalia, joskin hyvin intensiivistä ja epäilemättä rasittavaa. Vaarana on negatiivinen kierre: sorrut huutamaan, mikä ei muuta pojan käytöstä, mutta aiheuttaa syyllisyyttä sinussa itsessäsi. Kierre täytyy nyt katkaista tavalla tai toisella. Ottaisin sinuna miehesi mukaan näihin rajoitustilanteisiin niin, että poika ymmärtää teidän olevan samaa mieltä. Eihän miehesi vain luule olevansa sinua parempi kasvattaja, koska saa pojan tottelemaan? Siitähän ei ole kyse, ja tämän miehesi saa tuntea nahoissaan, kun tämä nuorimies on murrosiässä.

Rangaistuksista ei ole mitään hyötyä eikä niitä tarvita. Jos lapsi aiheuttaa käytöksellään vaaratilanteita esimerkiksi vääntelemällä lieden nappuloita kielloista huolimatta, hänet voi viedä hetkeksi talteen omaan pinnasänkyynsä, jotta ei satu vahinkoja. Jos hän pyrkii lyömään, häntä voi ottaa käsivarresta kiinni, katsoa silmiin ja sanoa napakasti: "Sinä et saa lyödä ketään!" Mitä asiallisempi ja kuivempi äänilajisi on, sitä tehokkaampia ovat kiellot. Mitä enemmän tunnetta on mukana, sitä vähemmän siitä on hyötyä lapselle, joka muutenkin on omien tunteidensa kanssa pulassa.

Aina voi myös pyrkiä eliminoimaan mahdollisia vaaratilanteita vaikkapa nostelemalla rikkoutuvat esineet lapsen ulottumattomiin, asentamalla lieteen lapsilukon jne. Hyökkäyksen kohteeksi joutunut lelu menee kaappiin suojaan ja tulee mukaan leikkiin vasta, kun se ei ole vaarassa. Johdonmukaisuus on tärkeää: kun A:sta seuraa aina B ja B:stä C, lapsi oppii ennakoimaan tilanteita ja vähitellen säätelemään käytöstään paremmin.

Kipakka luonne

Poikasi temperamenttityyppi selittää ainakin osan hänen käyttäytymisestään. On helppoja, hitaasti lämpiäviä ja haasteellisia lapsia, joita kutsuttiin aikaisemmin "vaikeiksi". Poikasi kuuluu tähän ryhmään. On oletettavaa, että hänen sisaruksensa ovat helpompia tapauksia, mikä tekee katraan kasvattamisesta mutkallista puuhaa. Tiedän erään lastenpsykiatrin, jonka kolmella lapsella on kullakin erilainen temperamentti. Sen "haasteellisen" hiuksia kuivattiin raivokohtauksen jälkeen joskus hiustenkuivaajalla, ja isukillakin oli aika kuuma. Lastenpsykiatrin nimi pysyköön salassa. Haasteellinen lapsi on nykyisin hämmästyttävän kesy tapaus.

Lapsen käytös ei ole kenenkään syytä eikä vikaan menneen kasvatuksen seurausta. Negatiivisesta kierteestä pitäisi yrittää päästä irti. En panisi lasta lukkojen taakse raivoamaan, sillä siellä hän on entistä turvattomampi. Juttelisin lapsen kanssa silloin, kun hän ei ole tunnekuohun vallassa. Sanoisin, miten ihana ja kiva poika hän on, ja miten kurjaa on, kun näitä yhteenottoja tulee, ja kaikilla on sitten paha mieli. Yrittäisin löytää lapsen kanssa keinoja, joilla päästäisiin eteenpäin. Voisitteko esimerkiksi sopia, että äiti näyttää keltaisen kortin, kun arvioi, että kohta pamahtaa, ja poika menee silloin oma-aloitteisesti rauhoittumaan huoneeseensa? Sovitusta toiminnasta saisi vaikka tarran vihkoon ja kymmenestä tarrasta pikku palkinnon.

Voi miettiä sitäkin, miltä tuntuu olla keskimmäinen ja se ainoa haasteellinen. Olisiko mahdollista joskus järjestää hänelle äidin tai isän kanssa mukava yhdessäolon hetki, jokin tapahtuma, josta hän nauttii? Tulisiko hänestä esille uusia puolia, kun sisarukset eivät ole mukana?

Stressikö kiukuttelun syynä?

Suloinen pieni tyttö menettää toisinaan malttinsa ja saa raivokohtauksia, joiden yhteydessä nyrkit heiluvat. Jälkeenpäin hän on lyömisestä aidosti pahoillaan. Kyse ei siis ole manipulaatiosta eikä lapsen yrityksistä hallita ympäristöään kohtauksillaan. Ennemmin tulee mieleen, että tyttö on stressaantunut ja kuormittunut, ja toisinaan vähäpätöiseltä näyttävä syy saa maljan vuotamaan yli.

Mistä hyvin kehittynyt lapsi voisi stressaantua näin paljon? Luulenpa, että oma osuutensa asiaan on hänen asumisjärjestelyissään, sillä hän asuu vuoroviikoin äidin ja isän luona. Tiedän sohaisevani muurahaispesää puuttuessani vuoroasumisen mahdollisiin haittoihin. Käytäntö on yleistynyt nopeasti meillä Ruotsin mallin mukaisesti. Sen perusteluksi sanotaan, että lapsella on yhtäläinen oikeus äitiin ja isään, mutta lapsen yksilöllisyys ja meneillään olevan kehitysvaiheen merkitys jäävät vähemmälle huomiolle.

Huoltajuuskysymyksiä ratkovat juristit kertovat vanhempien vetoavan tutkimustuloksiin, joiden mukaan vuoroasuminen on lapsen edun mukaista. Mitenkään sitovaa tai lopullista tähänastinen tutkimusnäyttö ei ole. Aineistot ovat monesti pieniä ja valikoituneita, eikä tuloksia voida yleistää. Vuoroasuminen toimii parhaiten silloin, kun vanhemmat pystyvät hyvään tai ainakin siedettävään yhteistyöhön, ja kun lapsen päiväkoti, koulu ja kaveripiiri eivät vaihdu siirryttäessä äidin luota isän luo.

Tytön käyttäytyminen muuttui entistä hankalammaksi äidin ollessa ulkomailla. Lapsi ikävöi äitiään ja oli mahdollisesti jopa huolissaan siitä, tuleeko äiti enää ollenkaan takaisin. Jotkut lapset kokevat viikoittaiset erot hylkäämisenä ja joutuvat miettimään kohtuuttoman paljon sitä, kuuluvatko he kenellekään tai mihinkään, ja kenelle he voisivat purkaa pahaa oloaan.

Olisi paikallaan pitää aikuisten kesken palaveri tytön asioista ja käydä sitten lapsen itsensä kanssa muutama keskustelu siitä, mitä hänen mielessään liikkuu, mitä hän pelkää, ja mitä hän toivoo. Siitä en olisi huolissani, että tyttö vahingoittaisi vauvaa, vaikka sisaruspuolen syntyminen voikin lisätä hänen kokemustaan ulkopuolisuudesta.

Keskushermoston epätasainen kypsyminen

Poikasi näyttää voivan hyvin mutta saa silloin tällöin tunnekaappauksia, joiden aikana saattaa lyödä muksauttaa. Tunteeko hän syyllisyyttä ja pahaa mieltä, kun hänen kanssaan jutellaan lyömisestä? Lupaako hän yrittää olla lyömättä ja jos lupaa, onko silloin ihan tosissaan vai sanooko niin päästäkseen pälkähästä mahdollisimman nopeasti?

Jos kysymyksessä ovat selvät ylilyönnit, toisin sanoen vaikeudet hallita voimakkaita tunteita, voidaan asioita yrittää saada eteenpäin kotikonstein. Niitä olettekin kokeilleet kiitettävän luovasti ja monipuolisesti. Voisitte ehkä keksiä yhdessä jonkin strategian tiukan tilanteen varalta. Jos ollaan esimerkiksi menossa isoisän syntymäpäiville, voitte sopia, mitä poika voi tehdä tuntiessaan, ettei enää jaksa pysytellä rauhallisena. Te vanhemmat voitte antaa lapselle merkin, että hänen on rauhoituttava. Voitte myös todeta, että lyöminen johtaa välittömästi tilanteen pysäyttämiseen: takki pannaan päälle ja ajetaan saman tien kotiin. Joka tapauksessa asiaa on hyvä käsitellä lapsen ongelmana, johon on tultava muutos.

Jos lapsi taas on aivan välinpitämätön omaan käytökseensä nähden tai pääsee hallitsemaan koko perheen menemisiä ja tekemisiä lyömisen uhkalla tai ei pysty tuntemaan myötätuntoa lyömisen kohteena ollutta lasta kohtaan, voi olla aiheellista tehdä psykologin tutkimus ja miettiä vastaisia toimenpiteitä sen valossa.

P.S. En ole tyytyväinen antamaani vastaukseen. Siinä on yksi avainsana, "tunnekaappaus". Kyseessä on tila, jossa aivojen alkukantaisemmista osista, kuten mantelitumakkeista, tulee voimakkaita yllykkeitä, joita kehittyneemmät aivojen alueet (aivokuori) eivät pysty kontrolloimaan. Kun pieni poika tervehtii muita ihmisiä lyömällä, kyse on luultavasti pikemminkin keskushermoston kypsymisen epätasaisuudesta kuin psykologisesta ongelmasta. Kaikki voimakkaat tunteet, sekä myönteiset että kielteiset, johtavat tunnekaappaukseen ja lyömiseen.

Tietenkään ketään ei saa lyödä, oli syy mikä tahansa. Keskityin liiaksi käytöshäiriön kehittymisen vaaraan, eli kysymykseen syyllisyydentunteesta ja siitä, että lapsi alkaisi hallita perhettä käytöksellään. Luulen, että tämä "iloinen ja eläväinen pakkaus" on sittemmin päässyt impulsiivisuutensa herraksi, painaltaa pelikentällä pallon perässä hiki päässä eikä lyö toisia.

Raivo suojaa heikkoutta vastaan

Olet pohtinut paljon tyttäresi vaativaa ja kaikkia perheenjäseniä kuormittavaa käytöstä. Päätelmät ja niiden pohjalta tapahtuneet ratkaisuyritykset herättävät minussa ihailua ja kunnioitusta. Tytön on täytynyt tajuta, miten paljon häntä on yritetty ymmärtää, ja miten paljon hänen tunteitaan on pyritty säästämään. Hän pystyy olemaan koulussa reilu kaveri ja osoittaa eläimille lämpimiä tunteita, mutta läheisiään kohtaan hän käyttäytyy toisinaan todella tylysti. Kiukku purkautuu nimittelynä ja fyysisenä aggressionakin. Tyttö tuntuu elättävän kuvitelmaa, että pystyy kaikkeen ja hallitsee kaiken. Aina, kun tuo illuusio särkyy, seuraa raivo, jota nimitetään narsistiseksi raivoksi.

Tyttö on "synkällä tavalla tyytyväinen" saadessaan kaikki muut hermostumaan. Sanavalinta osuu napakymppiin ja kertoo siitä, että kaikesta osaamisestaan ja pätemisestään huolimatta lapsi kokee sisäisesti olevansa heikoilla. Hänen on vaikea olla aidosti iloinen mistään, ja hänestä on tyydyttävää, kun hän onnistuu vetämään toisetkin samaan tunnetilaan.

On välttämätöntä murtaa tyttären ympärilleen rakentama suojamuuri, jotta päästään sen pelokkaan pikkutytön luo, joka siellä sisällä lymyää. Puhuisin tälle älykkäälle ja sensitiiviselle lapselle siitä, että rumat puheet, nimittely ja töniminen johtavat siihen, että muut alkavat karttaa hänen seuraansa. Rumiin puheisiin, idiootiksi nimittelyyn ja pukeutumiseen liittyviin kysymyksiin ottaisin tiukan linjan, jonka ylläpitämiseen tarvitaan myös isää. Voisitte tehdä sopimuksen siitä, miten vaatehankinnoissa ja pukeutumistilanteissa toimitaan. Kun tyttö joutuu lapsellisuuttaan ja kypsymättömyyttään sellaisen tunnekuohun valtaan, että vaatekappaleet lentävät eikä mikään kelpaa päälle pantavaksi, on aikuisten tehtävä ratkaisu lapsen puolesta.

Tämän asian esittäisin lapselle nimenomaan hänen omana ongelmanaan ja käyttäisin sanoja "lapsellinen" ja "kypsymätön". Tyttö tarvitsee kokemuksen vanhemmista, jotka pysyvät lujina eivätkä salli lapsen ottaa johtajuutta. Ideana ei ole se kuuluisa "rajan asettaminen" vaan lapsen vapauttaminen kuvitelmasta, että hänen on selviydyttävä kaikesta yksin. Kuinka huojentavaa hänelle olisikaan uskaltaa heittäytyä vahvojen vanhempien varaan.

Luvassa on monta tukalaa tilannetta. Jos tuntuu siltä, että joudutaan umpikujaan, kannattaa hakea ammattiapua – mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Olisivatko raivoamisen syyt neuropsykologisia?

Kuvauksesi esikoislapsesi käyttäytymisestä on perinpohjainen, oivaltava, eläytyvä ja samalla hyvin ahdistava. Kerrot tytön saavan päivittäin jopa kymmenen raivokohtausta. Tilanne on kestänyt jo kolmen piinallisen vuoden ajan. Neuvolassa on puhuttu "uhmaiästä". Perheneuvolassa esitetyt ajatukset tytön mahdollisesta aistiyliherkkyydestä ovat huomionarvoisia, mutta jostakin käsittämättömästä syystä lasta ei tavattu siellä ollenkaan – saati, että olisi tehty tutkimuksia tai suunniteltu jatkotoimenpiteitä.

Kyse ei todellakaan ole mistään pitkittyneestä tai tavanomaista vaikeammasta uhmaiästä. Tyttäresi tuntuu joutuvan vähäisistä syistä paniikkiin. Kaaoksen syntymiseen riittää, että paidan ja takin hihat ovat väärässä suhteessa keskenään, tai että äiti avaa jääkaapin oven väärällä kädellä. Kerhokaverin kuuluu olla ja pysyä kerhossa, ja seurauksena on katastrofi, jos hänet tapaa muualla.

Avainsana on "kontrolli": sanot, että tyttö tahtoo kontrolloida kaikkea. Hänen käytöksensä voisi periaatteessa ollakin ilmaus halusta hallita muita ja käyttää valtaa, mutta en pidä sitä luultavana. Pikemminkin sanoisin, että hänen sisäinen maailmansa on syystä tai toisesta suunnattoman turvaton, ja se on vaarassa luisua raiteiltaan milloin tahansa. Lapsiparka takertuu pieniin yksityiskohtiin, joiden täytyy pysyä täsmälleen samanlaisina. Hänen psyykkinen joustavuutensa on olematonta, ja hän on varmaan valtavan stressaantunut yrittäessään pitää maailmaansa kasassa vähäisillä voimillaan.

En uskalla sanoa mitään varmaa siitä, mistä tyttäresi ongelmassa on kyse, esitän ainoastaan valistuneita arvauksia. Veikkaan, että taustalla on kehityksellinen neuropsykiatrinen probleema, jonka tarkempi luonne ja laatu selviävät vasta tutkimuksissa. Mieleen tulee niin kutsutun haastavan temperamentin äärimuoto tai perheneuvolassa mainittu aistiyliherkkyys. Kannattaa myös käydä netissä ja etsiä tietoa hakusanoilla "sensorinen integraatio" ja katsoa, voisiko jokin siellä kuvattu tilanne sopia tyttäreesi.

Tyttö kokee ympäristön tuottamat aistiärsykkeet liian voimakkaina ja jäsentymättöminä. On kuin ärsykkeiden ja keskushermoston välistä puuttuisi suodatin, ja lapsi tuntee hukkuvansa ärsykkeiden tulvaan. Tästä syystä en suosittele hänelle ollenkaan kiinnipitämistä, sillä se luultavasti vain pahentaa sisäistä kaaosta.

Neurofysiologisen häiriön pohjalta on syntynyt psyykkinen ongelmavyyhti, joka pilaa tytön elämää ja nakertaa hänen itsetuntoaan ja ihmissuhteitaan. Aloittaisin tilanteen purkamisen siten, että pikkuveljen nukahdettua te vanhemmat jututatte yhdessä tytärtänne ja kerrotte hänelle, kuinka huolissanne te olette, ja kuinka paha mieli teillä on siitä, että teidän rakas lapsenne on niin onneton ja kiukkuinen. Voisitte miettiä yhdessä seuraavaa päivää ja sen mukanaan tuomia pulmatilanteita ja suunnitella, miten niistä selvittäisiin ilman raivokohtausta. Tällä kokeilulla olisi ainakin diagnostista merkitystä, vaikka se ei johtaisikaan muutokseen.

Seuraavaksi lapsi on vietävä tutkimuksiin. Ensisijaisia ovat lastenneurologin, lasten neuropsykologin ja sensorisen integraation häiriöihin perehtyneen toimintaterapeutin tutkimukset. Toisessa vaiheessa voidaan tarvittaessa kartoittaa tunne-elämän tilaa esimerkiksi lastenpsykiatrin tapaamisissa. Taitavilla lasten neuropsykologeilla on tutkimusten valmistuttua annettavanaan konkreettisia neuvoja kotiin ja päiväkotiin. Sensorisen integraation terapiasta voi olla tyttärelle suurta hyötyä, jos diagnoosi viittaa sen alueen häiriöön. Tämän prosessin myötä sekä tytön että muun perheen tunnelmat alkavat vähitellen kirkastua.

Murrosikä ei oikeuta mihin hyvänsä

Kyseenalaistan ajatuksesi siitä, että kymmenvuotiaan poikasi käytös liittyisi murrosikään – tai ainakin haluaisin sinun miettivän, millaisia mielikuvia liität puberteettiin. Onko niin, että panet murrosiän hormonimyrskyn piikkiin sen, että poikanne on pahantuulinen, oikuttelee ja jopa lyö vanhempiaan?

Poikien testosteronituotanto alkaa pari vuotta ennen kuin puberteetin merkit ovat havaittavissa, joten seerumin hormoniarvot voivat olla kymmenvuotiaalla jo koholla. Fyysiset muutokset käynnistyvät kivesten ja kivespussin kasvulla, mikä tapahtuu tyypillisesti 11,5 – 12 vuoden iässä. Testosteroni, "miessukuhormoni", on yhteydessä poikien ja miesten rämäpäisyyteen ja pyrkimykseen päästä kukoksi tunkiolle, mutta sen merkitys aggressiiviselle käytökselle on epäselvä.

Ajatus, että murrosikäinen poika tai tyttö olisi täysin hormoniensa heiteltävänä ja siksi syyntakeeton, on virheellinen. On tietenkin totta, että nuori ottaa etäisyyttä vanhemmistaan ja suuntautuu kaveripiiriin, ja että tämä prosessi sujuu harvoin kokonaan ilman kitkaa. Nyt puhe on kuitenkin pikkupojasta, joka on syystä tai toisesta omaksunut joukon murkun elkeitä, minkä lisäksi hän läpsii vanhempiaan. Sehän ei kuulu murrosikäisenkään normaaliin repertuaariin.

Se, että lapsi lyö äitiä ja isää, on merkittävän rajan ylittämistä, ja siihen on puututtava tehokkaasti. Tekisin joka kerrasta suuren numeron ja osoittaisin pojalle jyrkkää paheksuntaa. Sen pitää näkyä ja kuulua tiukkana katseena ja aidosti vihaisena äänensävynä: "Anna olla laitimmainen kerta, kun lyöt äitiäsi, tuliko selväksi?" Läpsäyksen antaneesta kädestä voi samalla pitää napakasti kiinni.

Tällaista rajan ylittämistä ei voi korvata sakoilla eikä halaamisellakaan. Suhtautuisin pojan toivomuksiin ja läheisyyden hakemiseen jonkin aikaa viileästi, sillä hänen on opittava ja ymmärrettävä, että kukaan, joka joutuu fyysisen aggression kohteeksi, ei ole välittömästi valmis ottamaan syliin ja pitämään kivaa. On hyvä ottaa huomioon sekin, että oikea murrosikä on luultavasti vasta tulossa. Entä jos tilanne luisuu täysin hallinnasta?

Kymmenvuotiaan lapsen vanhemmat päättävät, milloin kaveri tulee mukaan, milloin ei. Hajurakoa vanhempiin ei kaupungilla pidetä, tai sitten ei osteta sitä uutta pleikkaa tai niitä himoittuja lenkkareitakaan. Jos johonkin mennään perheenä, kyse on ilmoitusasiasta. Muutaman vuoden kuluttua voidaan asiasta neuvotellakin.

Kun pojalle on näytetty kaapin paikka, on keskustelujen ja ymmärtämään pyrkimisen aika - siis nimenomaan tässä järjestyksessä. Miksi veli ärsyttää? Miksi poika muuttuu öisin pelokkaaksi ja turvattomaksi ja tulee vanhempien vuoteeseen? Veikkaan muuten, että kun äiti ja isä ovat jämäköityneet otteissaan, poika tuntee olevansa turvassa ja pystyy nukkumaan omassa sängyssään. Sinnehän kymmenvuotiaat esimurrosikäiset ilman muuta kuuluvat.