Kiintymyssuhde

Joillekin ihmisille termi "kiintymyssuhde" on punainen vaate. He katsovat, että kyseessä on oppi, jolla pönkitetään ydinperhettä ja mieshegemoniaa ja alistetaan naisia sitomalla heidät kotiin ja lapsiin. Toisten mielestä teoria auttaa ymmärtämään niin traumojen ja hoidon vakavien laiminlyöntien seurauksia persoonallisuudenkehitykselle kuin vaikkapa vanhempien eron jälkeisen vuoroasumisen vaikutuksia pikkulapseen.

Kiintymysteoriassa on kyse siitä, miten ihminen alkaa elämänsä ensi päivistä aktiivisesti luoda järjestystä ympäröivään maailmaan. Keskeisenä organisoivana tekijänä on vaara ja vaaroilta suojautuminen. Vauvalle on hengenvaarallista jäädä pitkäksi aikaa yksin. Hänelle avainkysymys on, miten saada hoivaaja luokseen. Avuton ihmislapsi voi nojautua aluksi vain aikuisen läsnäoloon ja saatavuuteen. Vuorovaikutuskokemuksista rakentuu hänen mieleensä vähitellen eräänlaisia sisäistettyjä työmalleja, psyykkisiä rakenteita, jotka vähitellen alkavat ohjata hänen toimintaansa ja reaktioitaan.

Lapsi oppii suunnilleen ensimmäisen ikävuotensa loppuun mennessä suosimaan käytöstä, joka tuo hoivaajan hänen luokseen ja estämään käytöstä, joka vie aikuisen pois hänen luotaan. Jotkut lapset ovat esimerkiksi havainneet, että äiti – tai kuka sitten onkin vauvan lähin aikuinen – kestää huononlaisesti kiukuttelua ja jättää vauvan "rauhoittumaan" omiin oloihinsa. Sillä linjalla ei siis ole syytä jatkaa, ja lapsi oppii estämään kielteisten ja vihamielisten tunteidensa ilmaisemista. Toinen taas havaitsee, että äiti katoaa häneltä tuon tuostakin omiin maailmoihinsa, ja hänet saa sieltä ulos vain pakottamalla eli nostamalla hirmuisen metakan.

Alussa yksi kiintymyssuhde on ylitse muiden, ja sen toinen osapuoli on tavallisesti äiti. Hän voi olla myös isä, isoäiti tai adoptioäiti – aikuisen status sinänsä on vauvalle yhdentekevä. Rinnalle nousee myöhemmin muita tärkeitä ihmisiä, mutta pienen lapsen maailmaan ei mahdu kovin monta kiintymyskohdetta. Kiintymyssuhdeteoria on vain yksi monista ikkunoista ihmismielen kehitykseen. Vauvat ovat kovin erilaisia; yksi tuntuu sietävän epämukavuutta hyvin, toinen kärsii pienistä muutoksista aivan kohtuuttomasti. Kyse on temperamenttieroista ja geneettisesti määräytyneistä rakenteellisista eroista.

Siksi on mahdotonta antaa yleispätevää ohjetta siitä, kuinka pitkiä eroja kolmen kuukauden tai puolen vuoden ikäinen vauva kestää. Kolmikuinen vauva ei ole vielä ehtinyt muodostaa kovin jäsentyneitä kiintymysmalleja hoivaajansa kanssa ja suhtautuu yleensä varsin suopeasti lempeästi käyttäytyvään vieraaseen. Tämän muistan hyvin neuvolalääkäriajoiltani. Puolivuotiaat ne vasta hauskoja tapauksia olivatkin! Useimmat sen ikäiset vauvat eivät vielä vierasta. He ovat jänteviä, ulkomaailmasta kiinnostuneita, hymyileviä ja pontevia pikkuihmisiä.

Koska lapset ovat erilaisia, täytyy tuntea omansa riittävän hyvin, jotta tietää, mitä juuri hän kestää. Lapsi osaa antaa palautetta saamastaan kohtelusta, jos siitä ollaan kiinnostuneita. Vauvat eivät ole kristallia eivätkä säry ihan vähästä. Kolmen kuukauden ikäinen vauva tuskin saa trauman ollessaan tutun aikuisen hoivissa muutaman tunnin ajan. Vauvan reaktioita seuraamalla ja omaa sydäntä kuuntelemalla päästään jo pitkälle.

Riitänkö lapselleni yksin?

Monet yksinhuoltajaäidit kokevat samanlaisia riittämättömyyden tunteita ja epävarmuutta kuin sinäkin. Turvallinen kiintymyssuhde edellyttää vähintään yhtä aikuista, joka on riittävän ennakoitava ja tulee lapsen lähelle silloin, kun tämä on peloissaan tai muuten tunnemyrskyn kourissa. Kirjoituksestasi päätellen oma lapsesi on sinuun kiintynyt ja kiinnittynyt, joten paljon on jo saavutettu.

Siihen, milloin joku muukin hoitaja on lapselle hyväksi, ei voi antaa yleispätevää vastausta. Lapsen täytyy tutustua uuteen aikuiseen ensin yhdessä äidin kanssa. Sitten edetään pienin askelin: äiti voi piipahtaa jollakin asialla ja mennä sitten ehkä elokuviin. Vain sydän osaa kertoa, milloin aika on kypsä. Jos äiti ei pysty lainkaan syventymään elokuvaan vaan miettii vain, miten vauva pärjää, on syytä odotella. Samanlaista huolenpitoa ja rakastamista se yksinhuoltajuus on kuin kaksinhuoltajuuskin, joskaan vierellä ei ole toista, jonka kanssa iloja ja murheita voisi jakaa. Neuvola on tietysti eräs luotettava paikka, ja netin keskusteluryhmistä voi olla hyötyä.

Kaksi kiintymyssuhdetta?

Lapset pystyvät jo varhain muodostamaan kiintymyssuhteita useampaan kuin yhteen aikuiseen. Jokainen kiintymyssuhde on yksilöllinen ja ainutlaatuinen. Äidillä on tässä tietty etulyöntiasema, sillä lapsi todennäköisesti "leimautuu" jollakin tavalla jo sikiöaikana äidin ääneen, nauruun, sydämen sykkeeseen ja jopa suoliääniin. Runsas fyysinen kontakti muun muassa imetyksen yhteydessä on omiaan korostamaan äitiin muodostuvan kiintymyssuhteen ensisijaisuutta. Näin on tietysti sillä edellytyksellä, että äiti haluaa, voi ja jaksaa heittäytyä tähän tehtävään. Kaikki äidit eivät tähän pysty eri syistä, jolloin lapsen ensisijainen kiintymyssuhde muodostuukin johonkuhun muuhun – isään, isoäitiin, adoptioäitiin tai sijaisvanhempiin. Joskus isä on äitiä hoivaavampi, tai hänen on omaksuttava päärooli vauvan elämässä esimerkiksi äidin vakavan masennuksen takia.

Kahden vanhemman perheessä useimmiten äiti on vauvalle ylitse muiden, mutta isä luo alusta alkaen omaa erityistä suhdettaan lapseen. Kaksi kiintymyssuhdetta on lapselle suuri rikkaus: onhan hänellä tuplasti rakkautta, jossa on vieläpä erilaisia sävyjä ja painotuksia. Hän voi pienestä pitäen tutustua kahteen erilaiseen maailmaan ja olemisen tapaan ja jopa tehdä niiden välisiä vertailuja. Vauva oppii nopeasti, millaisia juttuja tehdään äidin kanssa, millaisia taas isän kanssa. Usein kiintymyssuhteet ovat keskenään erilaisia ja tasapainottavat toisiaan. Uusimpien tutkimusten mukaan jo alle puolivuotias vauva hahmottaa asemansa äidin, isän ja itsensä muodostamassa kolmiossa. Ei siis ole vaaraa siitä, että vauvan pää menisi pyörälle, vaikka häntä hoitavat ihmiset ovatkin joissakin suhteissa erilaisia.

Miten äidin masennus vaikuttaa lapseen?

Olit mahdollisesti masentunut, ahdistunut ja ajoittain poissaoleva, kun poikasi oli vauvaikäinen. Käytät sellaisia voimakkaita ilmaisuja kuin "pilaaminen" tai "murtaminen" ja podet asiasta edelleen syyllisyyttä. Kuitenkin kun katselet lastasi, näet hyväntuulisen ja rakastettavan pikkupojan.

Ilmeisesti hänen käyttäytymisessään ei ole sinun itsesikään mielestä mitään hälyttävää, mutta lapsen normaalius ei riitä poistamaan syyllisyyttä. On vaikea tulla muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että tunteesi elävät omaa elämäänsä ja niihin on sellaisia henkilökohtaisia syitä, jotka eivät liity ollenkaan sinun ja poikasi väliseen vuorovaikutukseen. Joku tai jokin sinun omassa mielessäsi vaatii sinulta mahdottomia eikä usko näkemäänsä: poika on kuin onkin hyvin kehittynyt, hauska ja iloinen lapsi. Ja vaikka olisitkin ollut joskus poissaoleva (kukapa ei?), poikasi lähellä oli muita hänestä kiinnostuneita ihmisiä.

Seppo Heikinheimo, edesmennyt musiikkivaikuttaja, käytti ilmaisua "the proof of the pudding is in the eating" eli vanukkaan laadun saa selville vain maistelemalla. Sinun tapauksessasi "vanukas" on se vesseli, joka maistuu aivan erinomaiselta. Varhaiset vuorovaikutustraumat näkyvät lapsen käytöksessä ja olemuksessa monin tavoin. Kun merkkejä sellaisista ei ole, on tartuttava hetkeen ja iloittava siitä.

Vauvasi on iloinen ja tyytyväinen. Lähden ajatuksesta, että vauva on tyytyväinen, koska hänellä ei ole aihetta ilmaista muita tunnetiloja – että hän toisin sanoen voi hyvin. Jaksat depressiostasi huolimatta leikkiä ja touhuta lapsen kanssa, minkä lisäksi vauvalla on ympärillään muita aikuisia, jotka rakastavat häntä ja pitävät hänestä huolta. Jos äiti on masennuksensa takia kovin ilmeetön ja passiivinen tai yrittää pinnistellä näyttääkseen iloiselta, jotkut vauvat voivat liioitella omia ilmeitään houkutellakseen äidin kasvoille enemmän elävyyttä. On uskomatonta ja koskettavaa, että muutaman kuukauden ikäinen ihmisenalku pystyy tällaisiin suorituksiin. Lapset ovat alusta alkaen oman maailmansa ja omien ihmissuhteidensa rakentajia, eivät vain passiivisia vastaanottimia.

Masentunut äiti tarvitsee lepoa ja palautumisaikaa. On tärkeää, että vauva on silloin hyvässä hoidossa ja että hymyjä ja sylejä on tarpeeksi. Isän lisäksi lähisukulaiset hoitavat vauvaa toisinaan, mikä ei minusta tunnu kohtuuttoman paljolta. Tilanne vaikuttaa hyvältä, mutta huolenaiheita saattaa silti kannattaa jakaa jonkun vauva-ammattilaisen kanssa oman hoitavan lääkärin ohella.

Liian monta elämänmuutosta

Tyttäresi on joutunut sopeutumaan moniin raskaisiin asioihin. Ihmisiä on tullut ja mennyt, ja elämä on ollut epävakaata. Äidin depressio on lapsen kannalta myös menetys: äiti ei ole sama kuin ennen, eikä hän ole tavoitettavissa vastavuoroiseen kontaktiin. Äidin käyttäytymistä säätelee hänen mielentilansa eikä se, mitä lapsi sanoo tai tekee.

Ymmärräthän, että tämä ei ole moite – ethän ole itse mahtanut omalle masennuksellesi mitään. Lapsen näkökulmasta vanhemman depressio jää kuitenkin arvoitukseksi, ja lapset miettivät aina, ovatko he itse jollakin tavalla syyllisiä vanhemman tilanteeseen.

Olet huolissasi ja pahoillasi huutokonserteista, joita välillenne syntyy aivan liian usein. Tuntuu, että mikään määrä huomiota ei tytölle riitä. Hän ei antaisi sinun edes lukea lehteä rauhassa. Tulkitsen tämän siten, että tyttö todellakin pelkää, että katoat häneltä omiin maailmoihisi. Hän pakottaa käytöksellään sinut pitämään itsensä sinun mielessäsi: kun suutahdat hänelle, hän tietää, ettei silloin ainakaan unohdu.

Veikkaan myös, että tytär on stressaantunut ja ahdistunut, vaikka päältä katsoen siltä ei näyttäisikään. Sen puolesta puhuu hänen levottomuutensa. Asiat jäävät kesken, ja tavarat ovat jatkuvasti hukassa. Hyötyisitte ilman muuta ammattiavusta: kumpikaan ei ole tehnyt mitään väärin, mutta elämä on teitä riepotellut kohtuuttomasti.

Lapsi äidin elämän keskipisteenä

Voiko äidin eristäytymisestä olla haittaa pienelle pojalle? Aikuisiässä olet ollut vain parin vuoden ajan työssä, ja muun ajan olet tullut perusturvalla toimeen. Se on epäilemättä vaatinut huomattavaa kekseliäisyyttä. Visioit tulevaisuutta lapsikeskeisesti ja suunnittelet, miten viet poikaa lastenteatteriin, konsertteihin, elokuviin ja kirjastoon. Monet lapset olisivat onnellisia, jos heillä olisi näin omistautunut vanhempi. Siksi kyseenalaistaminen tuntuu tylsältä – onko se pahuksen lastenpsykiatri ikinä tyytyväinen?

Mietin, miten paljossa oma elämäsi kietoutuu lapsen elämään. Mitä mahtaisit tehdä ilman poikaasi, ja mistä saisit arkeesi sisältöä? Lapsesta on tukahduttavaa, jos hän on äidilleen "kaikki kaikessa", sillä äidin hyvinvointi on silloin liikaa lapsen vastuulla. Hän tarvitsee kokemuksia sukupolvien välisistä eroista ja siitä, että jää toisinaan aikuisten maailman ulkopuolelle.

On välttämätöntä, että sinulla äitinä on oma aikuisen elämä ja ettei lapsesta tule koskaan psyykkisesti osaa sinusta. Muussa tapauksessa hänen ponnistelunsa itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen voivat käydä liian vaikeiksi.