Herkistyvä lapsi

Olin ihan pieni poika vielä, en osannut puhuakaan. Opettajaäitini soitti harmonia ja lauloi: "Varjorinteen kukka, kalvas laps' rukka, yksin tietä kulkee. Ei ole isää, ei ole äitiä, joka syliin sulkee". Sitten hän huomasi, että suuret kyynelkarpalot valuivat poskiani pitkin, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Äiti lopetti soittamisen, otti minut syliin ja lohdutteli, mutta minä nostin hänen kätensä koskettimille ja halusin hänen jatkavan…

Ihan hellyttävä tyttö teillä. On mainiota, että surullinen melodia yhdistyy hänen mielessään jonkun ihmisen ikävöimiseen. Jotkut musiikintutkijat ovat yhdistäneet valittavan mollimelodian emosta eroon joutuneen eläimen valitukseen ja väittävät vielä, että nämä väristyksiä aiheuttavat äänet ovat varastoituneet aivojen syvimpiin osiin.

Mielestäni huoleen ei ole mitään aihetta, kysymys on annostelusta. En karsisi surumielistä tai haikeaa musiikkia kokonaan, mutta eihän sillä pidä lasta kiusatakaan. Olen vakuuttunut, että musiikilla on tytön myöhemmässä elämässä tärkeä rooli, enkä ihmettelisi, vaikka hän joskus saisi toisiin ihmisiin tartutetuksi oman, voimakkaan tunnekokemuksensa.

Pitääkö herkkiä poikia karaista?

Kääntäisin koko asian toisin päin ja lähtisin siitä, että poikasi herkkyys on upea ja suurenmoinen asia eikä mikään ongelma. Herkkyys ja kyky eläytyä toisen tunteisiin ovat juuri sitä, mitä tässä kalseassa maailmassa tarvitaan. On epätodennäköistä, että poikasi kiusaisi itse ketään, sillä hän osaa kuvitella, miltä kiusatusta tuntuu. Hän näkee kaiken voimakkaissa, elävissä väreissä, eikä hänen sisäinen maailmansa ole koskaan harmaa eikä tyhjä. Herkkyytensä takia hän voi nauttia kauniista asioista. Ehkä hän kiinnostuu joskus jonkun taiteenlajin harrastamisesta.

Ankea realiteetti vahvistaa sen, että kiusantekijät hakevat kohteekseen lapsia, jotka reagoivat nimittelyyn ja tönimiseen pahastumalla ja itkemällä. Omakohtaistakin kokemusta on: edes entisajan tiukan kurin oppikoulussa muutamat pojat eivät sietäneet huilunsoittoharrastustani ja pesivät naamani lumella. On myös tosiasia, että ilman jonkinlaista kiusatuksi joutumista harva lapsi selviytyy nuoruusikään. Lapselle voi opettaa jonkinlaisen hänelle soveltuvan tekniikan nimittelyä vastaan. Jos joku nimittää vaikka läskiksi, voi opetella jonkinlaisen vastarepliikin ja sanoa esimerkiksi "ai sitäkö mieltä olet?" Silloin välttyy tunteelta, että joutuu nöyryytetyksi ilman mitään puolustautumisen mahdollisuutta.

Vastamyrkky ei mielestäni ole herkkyyden vähentäminen. Viesti olisi kai jotakin sellaista kuin että "olen herkkä ja ylpeä siitä." Kaikki pojat eivät suinkaan ole karskeja tai kovia, ja on tärkeää, että poikasi löytää samanhenkistä seuraa. Millaisia muita ominaisuuksia hänellä on? Onko hän käsistään kätevä, liikunnallinen, notkea? Laulaako hän kauniisti? Tärkeää on löytää hänelle samanhenkinen ryhmä, joka on varsinkin pojille aivan keskeinen psyykkisen hyvinvoinnin osatekijä ja suoja nöyryytyksiä ja itsetunnon haavoja vastaan.

Herkkä poika jännittää uusia tilanteita, purskahtaa helposti itkuun ja takertuu vanhempiinsa pelästyessään. Ympäristön aikuiset ovat kehotelleet karaisemaan poikaa ja ajattelevat, että äiti ylläpitää pojan herkkyyttä ottamalla hänet syliin liian helposti ja tekee hänestä mammanpojan. Kamala kohtalo on siis hänellä edessään.

Menettelisin poikasi kanssa aivan kuten sinäkin olet tehnyt. Ei lasta pidä torjua, kun hän pyrkii syliin, saati nuhdella häntä hänen arkuudestaan. Läheisyyden ja turvallisuudentunteen antaminen ei sido lasta aikuiseen, vaikka niin usein luullaan. Vanhemmasta irtautuminen onnistuu parhaiten, kun hellyyttä ja rakkautta on saanut tarpeekseen ja vielä hiukan sen ylikin. Riippuvuutta puolestaan ylläpitää tunne, että asiat ovat jääneet kesken ja että jos oikein yrittää, äidistä tai isästä voisi vielä saada jotakin irti.

Pojan kasvaessa näitä kysymyksiä voi käsitellä yhä enemmän puheella ja ennakoida tulevia tilanteita. Mikä häntä pelottaa? Mitä voitaisiin tehdä, jotta ahdistus vähenisi? Kehen hän voisi turvautua, kun vanhemmat eivät ole paikalla? Kannustus on paikallaan, kun jostakin hankalasta tilanteesta on selvitty. Pojan oikea luonto on kuitenkin se herkkä, eikä hän saisi ajatella, että sen pitäisi muuttua.

Saako äiti itkeä?

Minkä sinä luonnollesi mahdat? Olet herkkä, etkä pysty tunnekuohun vallassa hillitsemään itseäsi vaan tirautat itkut. Tyttäresi on tainnut periä temperamenttinsa sinulta: olette kipinöivän kiukkuisia, sitten itkette, ja lopulta halaatte ja sovitte. Se kuulostaa kerrassaan kauniilta, teille kahdelle suorastaan ainoalta oikealta olemisen tavalta. Lapsen turvallisuudentunne ei tästä järky, koska kaikki päättyy hyvin. Tytär oppii, että hänen kiukkunsa ei aiheuta mitään lopullista pahaa, vaan rakkautta on aina enemmän kuin vihaa. Siinä se lujan turvallisuudentunteen ydin onkin – ei, että vanhempi hallitsee itsensä täydellisesti.

Pieni filosofi

On sanottu, että jokaisen ihmisen elämään kuuluu kolme normatiivista traumaa tai ehkä oikeammin menetystä. Niistä ensimmäinen on, että ei voi olla kaikkivoivan äidin osa ja toinen, että voi olla ainoastaan jompaakumpaa sukupuolta. Kolmas trauma on, että on kuolevainen. Jokainen näistä traumoista tai menetyksistä johtaa luopumiseen ja suremiseen, ja kaikkia niitä ihminen käsittelee tavalla tai toisella koko ikänsä.

Poikasi kiteyttää tilanteensa oivallisesti kertomalla tyhjyyden tunteista, jotka hän yhdistää ikuisuuden ja ajan pohtimiseen. Hän sanoo myös usein haluavansa olla pieni. Silloin asiat olivat paljon yksinkertaisempia: mielessä ei ollut mutkikkaita ja vaikeasti ratkaistavia arvoituksia, ja aina saattoi turvautua äidin tai isän läheisyyteen ja lohdutukseen. Nyt pojalle on selvinnyt, että jokainen meistä kuolee. Nimittäisin hänen tunnettaan "kosmiseksi yksinäisyydeksi". V.A. Koskenniemi sanoitti elegiassaan tämän tunteen seuraavasti: "Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin. Yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot..."

Lapselle ei pidä siteerata Koskenniemeä, vaikka kumpikin puhuu samasta asiasta. Pikemminkin poika kannattaa ottaa kainaloon sopivan tilaisuuden tullen ja pyytää häntä kuvailemaan tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Sitten hänelle voi sanoa, että tuollaiset pohdinnat ovat fiksuuden merkki ja että niitä nimitetään filosofiaksi.