Bromatut palonestoaineet ovat hyödyllisiä kemikaaleja ja ne lisäävät helposti syttyvien muovien paloturvallisuutta. Osa niistä on ympäristössä kertyviä, ja sellaisista on käytännössä luovuttu turvallisempien aineiden hyväksi.
Dioksiinien vähentyessä ympäristössä ja elintarvikkeissa on kiinnitetty huomiota muihin pysyviin aineisiin. Uudempi ongelma ovat polybromatut palonestoaineet. Näistä nousi tammikuussa 2005 kohu, kun eräs ympäristöjärjestö tiedotti, että Itämeren silakassa on jopa viisikymmentä kertaa enemmän polybromattuja difenyylieettereitä (PBDE-aineita) kuin Atlantin sillissä. Väite tosin perustui virheeseen tutkimustuloksen lainaamisessa. Ero on todellisuudessa vain 4–5-kertainen. Tämäkin tulos perustui yhteen ainoaan tutkimukseen, jota ei ole voitu vahvistaa.
Virheistä huolimatta on syytä kysyä, ovatko nämä aineet vaaraksi kalan syöjälle. PBDE-aineita käytetään ennen muuta muovien ja tekstiilien palonestoaineina. Muovit ja synteettiset tekstiilimateriaalit ovat iloisesti palavia hiilivetyjä. Niiden herkkää syttyvyyttä pyritään estämään sekoittamalla materiaaleihin bromipitoisia aineita, jotka estävät muutamien prosenttien pitoisuutena muoveissa niiden palamista. Tyypillisesti niitä käytetään sähkölaitteissa kuten televisioissa, mutta suurimmat määrät on käytetty huonekalujen ja patjojen vaahtomuoveihin.
Niinpä PBDE-aineiden käytössä on kysymys tavanomaisesta valinnasta kahden pahan välillä. Palavat materiaalit ovat välittömästi vaarallisia käyttäjälleen, mutta toisaalta palamista estävät PBDE-aineet häviävät hitaasti ympäristöstä kuten niitä vanhemmat PCB-yhdisteetkin. Ne kertyvät rasvaliukoisina aineina ympäristöstä eliöihin, ja rikastuvat ravintoketjussa.
Ympäristöön PBDE-yhdisteitä joutuu jätteistä, eniten ehkä muoveja poltettaessa. Yleisesti mitattujen PBDE-aineiden yhteismäärä silakassa on noin neljäskymmenesosa PCB-aineiden yhteismäärästä. Pitoisuudet äidinmaidossa, johon rasvaliukoiset PBDE-aineet erittyvät, ovat Pohjoismaissa jo vähenemässä. Yhdysvalloissa pitoisuudet ovat kymmenkertaisia ja suurempiakin ja lisääntyvät edelleen. Syyt tähän eroon eivät ole aivan selviä, mutta hengitysilman pöly näyttäisi olevan paljon tärkeämpi reitti elimistöön näiden aineiden osalta kuin se on dioksiinien ja PDB-yhdisteiden osalta. Siten voi epäillä, että Amerikassa hyvin yleisillä synteettisillä kokolattiamatoilla voisi olla yhteys suureen altistukseen.
PBDE-aineiden haitat
Kuinka myrkyllisiä nämä aineet sitten ovat? Välitön myrkyllisyys on hyvin vähäinen. Ongelma on kuitenkin se, että nämä aineet erittyvät pois hyvin hitaasti, ja jatkuvasti saatuina kertyvät elimistöön. Varovaisuuden vuoksi PBDE-aineet on Euroopassa jo kielletty, mutta niitä on vielä ympäristössä. Nykyään käytössä palonestoaineena on yleisimmin tetrabromobisfenoli-A ja EU:ssa varsin tiukasti rajoitettu heksabromosyklododekaani.
Hormonihäirikköjä?
Ympäristössä olevien imeytyvien PBDE-yhdisteiden on epäilty häiritsevän hormoneista riippuvaisia elintoimintoja (ns. hormonihäiriköt, ks. Mitä ovat hormonihäiriköt?). Rotissa ja hiirissä tiedetään suurten emolle annettujen annosten aiheuttavan poikasissa erilaisia käyttäytymismuutoksia ja hermoston kehityksen hidastumista. Samat annokset aiheuttavat kilpirauhashormonien pitoisuuksien pienentymistä.
Todennäköisesti nämä aineet kiihdyttävät kilpirauhashormonin hajoamista ja tästä aiheutuu suhteellinen vajaatoiminta. Kilpirauhashormonin puutteen taas tiedetään vanhastaan haittaavan keskushermoston kehittymistä. Kokeissa käytetyistä annoksista aiheutunee kuitenkin rottaemon rasvakudokseen noin tuhatkertaiset pitoisuudet nykyisiin äitien vastaaviin pitoisuuksiin verrattuna. Syntymekanismi huomioon ottaen kehityshäiriöt eivät näytä nykypitoisuuksilla todennäköisiltä.
Toinen pelkojen aihe on, että PBDE-aineet saattavat estää sukupuolista kehitystä. Tässäkin eläinkokeiden tuloksia on arvioitava varovasti, koska vaikutuksia on nähty vasta hyvin suurilla annoksilla. Ihmisistä saatu tieto on toistaiseksi hyvin vaikeaselkoista, eikä PBDE-yhdisteiden osuus poikien sukupuolielinten kehityshäiriöihin ole kovin vakuuttava.
Paljon pienempi turvallisuusmarginaali on dioksiineilla (ks. Ovatko dioksiinit ympäristön vaarallisin kemikaaliryhmä?). Niidenkin suhteen on varsin perusteellisten tutkimusten jälkeen päädytty siihen tulokseen, että nykypitoisuuksilla epätodennäköinen haitta on paljon vähäisempi kuin kalasta saatava terveyshyöty.
Teollisuuden ja viranomaisten tulee kuitenkin seurata ympäristöä niin näiden kuin muidenkin pysyvien aineiden suhteen, ja pyrkiä vähentämään päästöjä vesistöihin. Ympäristöjärjestöjen ehkä kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota ammattitaitoonsa ja tietojensa täsmällisyyteen, koska joskus into tahtoo mennä tosiasioiden edelle. Ne ovat tärkeitä hallinnon vahtikoiria yhteiskunnassa, eikä niillä ole varaa menettää luotettavuuttaan.
