Keskeistä

Tyypin 1 diabeteksen toteamisen jälkeen insuliinihoito voidaan aloittaa polikliinisesti eli ilman sairaalahoitojaksoa, jos henkilön yleiskunto on hyvä. Jos yleiskunto on heikentynyt, diabetes on päässyt happomyrkytyksen asteelle tai diabeteksen puhkeamiseen mahdollisesti liittyvä muu sairaus niin vaatii, henkilö otetaan aluksi sairaalahoitoon.

Lääkäri antaa ohjeet insuliiniannoksista ja niiden muuttamisesta verensokerin mukaan. Hoidon tavoitteet ja hoitotavat sovitaan yhdessä ja yksilöllisesti. Diabeteshoitaja opettaa alkuvaiheen välttämättömät asiat (kuten insuliinikynän käyttö, insuliinin hankinta, insuliinin pistäminen, verensokerin omamittaus, insuliinin sopivat annokset, hiilihydraattien arviointi, liian matalan verensokerin oireet ja hoito), jotta diabeteksen kanssa pärjää ensi viikot.

Ensimmäisen vuoden aikana käydään asteittain läpi diabeteksen omahoidossa tarvittavat taidot ja tiedot. Hoidonohjauksen ja glukoosisensoroinnin perusteella diabetesta sairastava oppii, miten verensokeri vaihtelee eri tilanteissa, ja oppii säätämään itse insuliiniannoksensa vaihtelevaan ruokailuun, liikuntaan ja erilaisiin päivärytmeihin sopiviksi.

Insuliinihoito

Tyypin 1 diabeteksessa tarvitaan perusinsuliinia, joka vaikuttaa ympäri vuorokauden ja säätää sokerin vapautumista maksasta verenkiertoon yöllä ja aterioiden välillä. Pistoshoidossa perusinsuliinina käytetään pitkävaikutteisia insuliinijohdoksia (glargin-, detemir-, degludekinsuliini). Pumppuhoidossa perusinsuliinin tarve katetaan pikainsuliinin jatkuvalla infuusiolla.

Syömisen yhteydessä otetaan ateriainsuliinia aterian hiilihydraattisisällön mukaan. Ateriainsuliinina käytetään pikavaikutteisia insuliinijohdoksia (aspart-, glulis-, lisproinsuliini). Insuliini-hiilihydraattisuhde (IHS) eli yhden insuliiniyksikön kattama hiilihydraattimäärä on yksilöllinen ja voi olla erilainen eri vuorokaudenaikoina. Aikuisella tavallisesti 1 yksikkö pikainsuliinia kattaa 5–20 g hiilihydraattia. Toisinpäin ilmaistuna 10 g hiilihydraattia vaatii 2–½ yksikköä pikainsuliinia.

Tilapäisten kohonneiden verensokeriarvojen korjaamiseen ennen ateriaa ja sairauspäivinä käytetään pieniä pikainsuliinin annoksia eli niin sanottua korjausinsuliinia. Insuliiniherkkyystekijä (IHT) eli yhden insuliiniyksikön verensokerivaikutuksen suuruus on yksilöllinen ja voi olla erilainen eri vuorokaudenaikoina. Aikuisella tavallisesti 1 yksikkö pikainsuliinia laskee verensokeria 1–4 mmol/l (verensokerin mittayksikkö mmol/l = millimoolia litrassa).

Insuliinin tarve on yksilöllinen. Se vaihtelee eri vuorokaudenaikoina, eri päivinä ja jaksoittain sekä liikunnan määrän mukaan. Tavallinen koko vuorokauden yhteenlaskettu insuliinin tarve on yleensä 0,6–0,8 yksikköä ruumiinpainon kiloa kohden (esim. 70-kiloisella 42–56 yksikköä). Insuliiniherkillä, esimerkiksi runsaasti liikkuvilla ja normaalipainoisilla, tarve voi olla pienempikin ja vastaavasti insuliiniresistenteillä tarve voi olla suurempi. Useimmilla perusinsuliinin tarve on jonkin verran alle puolet (30–50 %) ja ateriainsuliinin tarve jonkin verran yli puolet (70–50 %) vuorokauden kokonaisinsuliinimäärästä.

Verensokerin hoidon tavoitteet

Verensokerin omaseurannassa hyvän hoidon yleistavoitteina ovat pääsääntöisesti ateriaa edeltävät arvot 4–7 mmol/l ja aterianjälkeiset arvot alle 8–10 mmol/l. Glukoosisensoroinnissa tavoitteena on taso 3,9 – 10,0 mmol/l vähintään 70 % sensorointiajasta. Yksittäiset, tilapäiset poikkeamat ovat tavallisia, eikä niistä tarvitse huolestua. Tilapäisesti korkeaa verensokeria ennen ateriaa tai sairauspäivinä korjataan lisäannoksella pikainsuliinia. On myös hyvä muistaa, että omaseurannan mittari tai glukoosisensorin tulos voi vaihdella noin 10 % ylös- tai alaspäin. Verensokerin noustessa tai laskiessa nopeasti glukoosisensorin lukema voi poiketa vielä enemmän todellisesta verensokerista.

Pidempiaikaisen sokeritasapainon arvioimiseksi mitataan hoitopaikassa 2–4 kertaa vuodessa verestä punasolujen ”sokeroituminen” eli sokerihemoglobiini HbA_1c. Sokerihemoglobiinin mittayksikkö on mmol/mol eli millimoolia moolissa (aiemmin se ilmaistiin prosenttilukuna). Ihanteellisessa tilanteessa arvo on alle 53 mmol/mol (7 %) ilman, että verensokeri laskee välillä liian alas (eli ei esiinny hypoglykemiaa). Jos sokerihemoglobiinin arvo on ollut reippaasti koholla, arvo 53–64 mmol/mol (7–8 %) on monelle jo hyvä tavoite.

Insuliinihoitoon liittyy silloin tällöin hypoglykemiaa eli liian alhaisia verensokereita, koska insuliinivalmisteet vaikuttavat kaavamaisesti eivätkä tarpeen mukaan. Tyypin 1 diabetesta sairastavilla oireisia hypoglykemioita esiintyy yleensä viikoittain, ja ne voidaan nopeasti hoitaa nauttimalla ylimääräistä hiilihydraattipitoista syötävää. Jos hypoglykemioita esiintyy päivittäin tai tarvitaan toisen henkilön apua hypoglykemiasta selviämiseen, pitää insuliiniannostelua muokata, käyttää glukoosisensorointia ja siirtyä tarvittaessa pumppuhoitoon.

Insuliinipistokset

Yleensä tarvitaan insuliinilaadusta riippuen 1–2 perusinsuliinipistosta ja syömisten mukaan 3–5 ateriainsuliinipistosta. Nykyisten insuliinikynien ja -neulojen ansiosta pistäminen on vaivatonta ja melkein kivutonta. Insuliinin annostelu on yksilöllistä, ja oikeat annokset etsitään verensokerimittausten avulla. Kaikki insuliinit pistetään ihon alle rasvakudokseen. Tavallisimpia pistopaikkoja ovat vatsa ja reisien ja pakaran alue.

Pistosajankohdat ja insuliiniannokset räätälöidään kunkin henkilön päivärytmien mukaan mahdollisimman hyvin hänelle sopiviksi. Annosten määrittelyssä kannattaa hyödyntää glukoosisensorointia ja ateriakohtaista hiilihydraattien arviointia.

Insuliinipumppu

Insuliinia voidaan annostella myös insuliinipumpulla, joita on useita malleja. Pumppu on liitetty ihon alle kiinnitettyyn pieneen putkeen eli kanyyliin, joka vaihdetaan itse 2–3 päivän välein. Insuliinipumppu annostelee siihen säädetyllä ja yleensä vuorokauden ajan mukaan vaihtelevalla nopeudella (esimerkiksi 0,4–1,2 yksikköä tunnissa) pikainsuliinia ihon alle, mikä hoitaa perusinsuliinin tarpeen. Pumppuhoidossa perusinsuliinia kutsutaan nimellä basaali. Pumpun käyttäjä säätää sopivan ateriainsuliinin annoksen, joka napinpainalluksella tai kaukosäätimellä siirtyy ihon alle. Pumppuhoidossa ateriainsuliinista käytetään nimitystä bolus. Ateriainsuliinin sopivan annoksen arviointia auttaa pumpun annoslaskuri.

Pumppuhoitoon voidaan yhdistää glukoosisensorointi. Uusimmissa malleissa sensori voi ohjata pumpun perusinsuliinin annostelua. Jos verensokeri laskee tai uhkaa laskea liian alas tai nousee tai uhkaa nousta liian korkealle, pumppu vähentää tai lisää insuliinin annostelua automaattisesti.

Pumppuhoitoa käytetään, jos vaihtelevan insuliinitarpeen korvaaminen ja hoitotavoitteisiin pääseminen monipistoshoidolla ja glukoosisensorin avulla ei onnistu tai pumppu tarjoaa hoidollisesti ja elämänlaadun kannalta paremman vaihtoehdon. Erityisen hyödyllinen pumppuhoito on insuliiniherkillä henkilöillä, joilla esiintyy paljon liian matalia verensokereita ja pienetkin muutokset insuliiniannoksissa vaikuttavat verensokeriin voimakkaasti.

Verensokerin omaseuranta ja glukoosisensorointi

Verensokerin omaseuranta sormenpäämittauksin tai glukoosisensorilla on välttämätöntä tyypin 1 diabeteksen hyvässä hoidossa. Ainoastaan sen avulla on mahdollista annostella insuliini vaihtelevan tarpeen mukaan. Diabeteshoitajan tai lääkärin käyntiä edeltävästi, tai jos sokerihemoglobiini HbA_1c ei ole hoitotavoitteessa, on hyödyllistä tehdä 1–2 viikon tarkempi omamittausjakso tai glukoosisensorointi, jossa verensokerin ateriaparien ja ilta-aamuparien ohella kirjataan hiilihydraatit, insuliiniannokset ja liikunta.

Omaseurantaan suositellaan jaksoittaista tai jatkuvaa glukoosisensorointia. Kudossokeria (soluvälinesteen glukoosia) 1–2 viikon ajan mittaava pieni sensori asetetaan helposti ihonalaiseen rasvakudokseen. Sen antama lukema skannataan tai sensori lähettää lukeman ja sen muutossuunnan lukulaitteeseen tai pumpun näytölle. Glukoosisensorin lukema on riittävän lähellä (± 10 %) verensokerin arvoa tasaisen verensokerin vallitessa eli esimerkiksi ennen ateriaa, jolloin sen lukeman perusteella voi annostella ateriainsuliinia. Lukeman ero ja viive verensokeriin voi olla suurempi, kun verensokeri laskee tai nousee, ja se ilmoitetaan lukulaitteessa nuolilla.

Verensokerin omaseurantaa voidaan käyttää myös pientä verensokerin pikamittaria. Sormenpäähän tehdystä pienestä pistosta syntyvä veritippa siirretään liuskalle, josta mittari lukee verensokerin arvon. Verensokerin lukemat tallentuvat mittariin, ja ne voidaan siirtää mobiilisovellukseen, tietokoneelle tai pilvipalvelimelle.

Tavoitteiden mukaisen verensokeritason saavuttaminen edellyttää yleensä jatkuvaa glukoosisensorointia tai useita omamittauksia päivässä. Perusinsuliinin vaikutusta kuvaa parhaiten verensokerin muutos yön aikana (ilta-aamuparimittaus) sekä arvo ennen aamupalaa ja päiväsaikaan ennen päivällistä tai iltapalaa mitattu verensokerin arvo. Ateriainsuliinin sopivaa annosta ja ajoitusta kuvaa verensokerin muutos ennen ateriaa mittausta arvosta noin 2 tuntia aterian aloittamisen jälkeen mitattuun arvoon (ateriaparimittaus).

Ketoaineiden seuranta

Happamia ketoaineita syntyy vereen ja erittyy virtsaan, kun elimistö polttaa rasvaa energiakseen. Normaaliksi katsottava määrä pikamittarilla on alle 0,6 mmol/l. Jos insuliini puuttuu tai sitä on tarpeeseen nähden, esimerkiksi sairauspäivinä, liian vähän, rasvan poltto kiihtyy. Tällöin ketoaineiden muodostus lisääntyy. Runsas ketoaineiden määrä alkaa happamoittamaan elimistöä (pH laskee), ja ilman insuliinin lisäannostelua ja nesteytystä kehittyy happomyrkytys eli ketoasidoosi.

Ketoaineita mitataan pikamittarilla verestä äkillisten sairauksien yhteydessä (kuume, ripuli yms.) tai jos verensokeri on toistuvasti ilman selkeää syytä yli 14 mmol/l. Jos ketoaineiden määrä on selvästi suurentunut, on aiheellista ottaa yhteyttä omaan hoitopaikkaan ja hakeutua hoitoon vuorokaudenajasta riippumatta.

Ruoka ja syöminen

Tyypin 1 diabetesta sairastava voi syödä mieltymystensä mukaista tavallista terveellistä ruokaa. Diabeteksessa suositellaan laadullisesti samanlaista ruokavaliota kuin muullekin väestölle (ks. Terveyttä edistävä ruokavalio). Yleisiä suosituksia sovelletaan yksilöllisesti. Erillistä ateriasuunnitelmaa, diabetestuotteita tai sokeritonta ruokavaliota ei tarvita. Koska tyypin 1 diabetesta sairastavalla on lisääntynyt valtimotautien riski, ruoan kokonaisterveellisyyttä on arvioitava myös valtimotaudin vaaratekijöiden eli kohonneen verenpaineen ja rasva-aineenvaihdunnan häiriöiden ehkäisyn ja hoidon näkökulmasta.

Suositusten yleisiä periaatteita ovat:

• runsaasti kasviksia (vihanneksia, palkokasveja, marjoja, hedelmiä) ja täysjyväviljaa
• vähän ravitsemuksellisesti vähäarvoisia, sokeria ja valkoista viljaa sisältäviä ruokia ja juomia
• niukasti kovaa rasvaa (tyydyttynyttä ja transrasvaa) ja kohtuullisesti pehmeää rasvaa
• vähän suolaa
• enintään kohtuullisesti alkoholia.

Keliakiaa, munuaisten vajaatoimintaa, vaikeaa rasva-aineenvaihdunnan häiriöitä, vaikeaa lihavuutta tai suoliston toimintahäiriöitä sairastavat ohjataan ravitsemusterapeutille yksilöllisen ruokavalion suunnitteluun.

Hiilihydraattien arviointi

Ruoan aineosista välittömästi verensokeriin vaikuttavat hiilihydraatit. Ohutsuolessa ne hajoavat ruoansulatusentsyymien vaikutuksesta sokereiksi ja imeytyvät verenkiertoon.

Aterialla annosteltavan pikainsuliinin annokseen vaikuttaa ratkaisevasti syödyn aterian hiilihydraattien määrä ja ennen ateriaa mitattu verensokerin arvo. Tämän vuoksi tyypin 1 diabetesta sairastavan pitää opetella arvioimaan aterioiden hiilihydraattien määriä. Ateriainsuliinin tarve on yksilöllinen, mutta karkea nyrkkisääntö on, että normaalipainoisella aikuisella, joka annostelee vuorokaudessa yhteensä 40–50 yksikköä insuliinia, 10 g hiilihydraatteja nostaa verensokeria noin 2 mmol/l ja sen "kuittaamiseen" tarvitaan 1 yksikkö insuliinia. Yksilöllisesti sopivan annostelun määrittämiseksi eri aikaan vuorokaudesta kannattaa hyödyntää glukoosisensorointia.

Esimerkkejä eri ruokalajien hiilihydraattimääristä on kuvassa . Tavoitteena on, että diabetesta sairastava osaa muuttaa ateriainsuliinin annostaan ruoan hiilihydraattimäärän ja ateriaa edeltävän verensokerin mukaan.

Liikunta ja muu ruumiillinen työ

Säännöllinen liikunta on hyödyllistä yleiskunnon ja sydänterveyden vuoksi kaikille, myös tyypin 1 diabetesta sairastavalle. Käytännössä kaikkia lajeja voi harrastaa. Kestävyysliikunta ja muu lihastyö kuluttavat sokerivarastoja ja lisäävät pistetyn insuliinin imeytymistä ja tehoa, minkä vuoksi näiden aikana tai jälkeen verensokeri voi laskea liian alhaiseksi. Alhainen verensokeri voidaan estää syömällä ylimääräistä hiilihydraattia tai vähentämällä liikunnan aikana vaikuttavan insuliinin annosta.

Alkoholi

Alkoholi estää sokerin uudismuodostusta maksassa, minkä vuoksi alhaisen verensokerin yllättäessä elimistön omat korjaustoimenpiteet jäävät vajaiksi. Alhaisen verensokerin havaitseminen helposti viivästyy, koska siihen liittyviä oireita voidaan pitää alkoholin aiheuttamina. Näistä syistä varotoimet runsaan alkoholinkäytön yhteydessä kohdistuvat alhaisen verensokerin (hypoglykemian) estämiseen; ks. erillinen ohje Diabetes ja alkoholi.

Hoito erityistilanteissa

• Liian alhainen verensokeri (hypoglykemia)
• Ketoaineiden omamittaus tyypin 1 diabeteksessa