Ihmisen terveys ei saisi riippua salaisista asiakirjoista. Yhteiskunnan ja kansalaisten kannalta olisi parempi, että kaikki tutkimus, jota tehdään riskinarviointia varten ja myös riskinarviointi olisivat niin luotettavia ja julkisia kuin mahdollista. Lisäksi riskinarviointi sinänsä hyötyisi avoimuudesta ja uusista ajatuksista, erityisesti sellaisten ihmisten ajatuksista, jotka eivät normaalisti osallistu prosessiin.
Riskinarvioinnin ajatus on suhteellisen uusi. Sitä vauhdittivat vakavat onnettomuudet, kuten etyleeniglykolin käyttö sulfonamidien liuottimena 1930-luvulla ja talidomidikatastrofi 1959. Juuri keksitty bakteeritautien lääke, sulfaniiliamidi, oli huonosti vesiliukoinen, ja etyleeniglykolia käytettiin sen saamiseksi liuokseen. Tämä aiheutti kuitenkin monia munuaisvaurioita, ja tästä alkoi paitsi lääketoksikologian kehitys, myös valtiollisten lääkkeitä valvovien virastojen perustaminen, ensin Yhdysvalloissa FDA, Food and Drug Administration. Talidomidikatastrofin (ks. Miksi tutkijat ovat niin epäuskoisia?) jälkeen aloitettiin lääkkeiden rekisteröintimenettely Euroopassa, Suomessa 1960-luvun alkupuolella.
Kongressiedustaja James Delaneyn aloitteesta Yhdysvalloissa säädettiin vuonna 1958, ettei ruokaan saa lisätä mitään ainetta, joka on todettu syöpää aiheuttavaksi ihmisissä tai eläimissä. Siihen aikaan analyysiherkkyys oli raja, mutta kemia kehittyi nopeasti ja pian pieniä määriä syöpää aiheuttavia aineita voitiin löytää elintarvikkeista. Asenteet erityisesti torjunta-aineita kohtaan kovenivat Rachel Carsonin kirjan Äänetön kevät (1962) jälkeen, ja toksikologia kehittyi nopeasti. Lisäksi Bruce Ames kommentoi 1970-luvulla, että yksi molekyyli riittää aiheuttamaan syövän, ja tämä vauhditti erityisesti kemikaalien syöpävaarallisuuden arviointia.
Rekisteröintiä varten kehitetty riskinarviointi ei ole avointa
Eri maissa päädyttiin eri aikoina siihen, että tiettyjä kemikaaliryhmiä ei saa markkinoida ennen kuin niistä on suoritettu toksisuustutkimukset ja kansalliset viranomaiset ovat nämä hyväksyneet. Tyypillisesti näihin aineisiin kuuluivat lääkkeet, elintarvikkeiden lisäaineet ja torjunta-aineet, lääkkeet ja lisäaineet siksi, että niitä annetaan ihmisille, ja torjunta-aineet siksi, että ne katsottiin määritelmänsä mukaan myrkyiksi (ks. Jos hyönteiset kerran kuolevat, kuinka minun käy?).
Riskinarviointimenetelmät kehittyivät pääasiassa näihin tarkoituksiin. Se tarkoitti, että valmistajalla oli velvollisuus tuottaa viranomaisen käyttöön vakuuttava näyttö siitä, että heidän tuotteensa oli turvallista. Näitä tutkimuksia suorittavat useimmiten kaupalliset laboratoriot, joilta kemikaalin valmistaja tilaa tutkimuksen ja maksaa sen. Tämä systeemi johtaa siihen, että valmistajat ovat hyvin mustasukkaisia tutkimuksista, eivätkä millään halua julkistaa niitä, koska ne olisivat silloin kilpailijoiden käytettävissä. Tämä on johtanut erilaiseen käytäntöön kuin tieteessä yleensä, vain muutamat asiantuntijaviranomaiset näkevät toksisuustutkimuksien tulokset, eivätkä ne ole luettavissa tieteellisestä kirjallisuudesta.
Kannattaa miettiä, onko kenenkään edun mukaista, että keskeinen ihmisen turvallisuuteen vaikuttava tieto on salaista. Eikö sen pitäisi olla julkista ja avointa arvioinnille, muiden tiedemiesten kommentoitavissa ja tulkittavissa ehkä hiukan eri näkökulmasta kuin alkuperäiset tutkijat ovat tehneet, ja ehkä myös niiden saatavilla, jotka ovat kärsineet tuotteen takia?
Julkisuus toisi luottamusta siihen, että tulokset ovat oikeita. Euroopan unionin REACH-ohjelmassa on se erinomainen piirre, että yrityksiä rohkaistaan ostamaan tutkimustuloksia niiltä, jotka ovat jo aikaisemmin tutkineet kemikaalia, niin ettei tutkimuksia tarvitse tehdä uudestaan. Itse asiassa voitaisiin luoda patenttisysteemiä muistuttava järjestelmä: ensimmäisenä kemikaalin tutkinut yritys julkaisisi tulokset virallista kanavaa myöten, ja myöhemmät käyttäjät voisivat ostaa lisenssejä alkuperäiseltä yrittäjältä tulosten käyttöön.
Voisiko riskinarviointikin olla avointa?
Toinen ehkä vielä dramaattisempi muutos nykyiseen salailevaan toksisuustutkimusten ja riskinarvioinnin käytäntöön olisi koko riskinarvioinnin avaaminen julkiselle foorumille samaan tapaan kuin Wikipedia, avoin tietosanakirja. Tämä olisi myös yritys yhdistää tiede ja arvot samalle keskustelufoorumille ja pyrkiä synteesiin, joka olisi kaikkia osapuolia tyydyttävä. Kuten Wikipedia, se perustuisi verkkopohjaiseen informaation säilytykseen ja avoimeen yhteistyöhön. Eräs tämäntyyppinen yritys on Opasnet, joka tuottaa informaatiota päätöksenteon tueksi systeemianalyysiä hyödyntäen.
Avoimen riskinarvioinnin peruskysymys on se, että suuren joukon ihmisiä työskennellessä yhdessä yhteisen päämäärän hyväksi he voivat tuottaa paljon enemmän mutta myös päästä tulokseen paljon nopeammin kuin yksittäiset tutkijat, olivatpa nämä kuinka fiksuja tahansa. Yhteistyössä olisi myös mahdollista välttää erehdyksiä, jotka aiheutuvat ennakko-odotuksista, jotka estävät uusien ajatusten vapaata vaihtoa.
