Kioton sopimus

Teollisuus ja poliitikot jarruttavat usein ympäristönsuojelutoimia sillä perusteella, että ne maksavat. Viimeksi on väitetty, että Kioton sopimuksen noudattaminen ja päästökauppa¹ tuottaisivat talouden kehitykselle suuria vaikeuksia. Kannattaa kuitenkin muistaa, että samaa väitettiin rikkidioksidipäästöjen vähentämisestä, lyijyn poistamisesta bensiinistä ja jätevesien puhdistuksesta. Nyt voidaan kysyä, mitä maksaisikaan, jos näitä toimia ei olisi aloitettu 1960–1980-luvuilla.

Ympäristöä merkittävästi vahingoittava toiminta ei voi olla pitkällä tähtäimellä taloudellisestikaan edullista. Ei suurten rikkipäästöjen ja savuttavien Trabantien Itä-Saksa ja sen talous hyötynyt verrattuna ympäristöstään huolehtivaan Ruotsiin. Ei ole itsestään selvää, että aktiivinen uudistaja kärsisi enemmän kuin se, joka viivyttelee ja joutuu sopeutumaan lopulta pakon edessä. Esimerkiksi Yhdysvallat saattaa joutua lähivuosikymmeninä Eurooppaa heikompaan tilanteeseen vanhenevan energiantuotantoteknologiansa ja tuhlailevan energiankäyttönsä kanssa. Nopeasti kehittyvän maan kuten Kiinan kannattaisi ottaa suoraan loikka parhaaseen mahdolliseen teknologiaan, eikä joutua modernisoimaan teollisuuttaan taas kymmenen vuoden kuluttua.

Kehitys ei ole suoraviivainen

Lähes jokaisen ympäristönsuojelutoimen kustannuksia on väitetty kohtuuttomiksi. Tämä perustuu yleensä lineaarisiin ennusteisiin, eli tulevaisuuden kuvitellaan etenevän suoraviivaisesti minkään muun asian muuttumatta. Kun Henry Ford kaksinkertaisti työntekijöidensä palkat vuonna 1914, sitä pidettiin taloudellisesti järjettömänä. Mutta syntyikin vauraampi työntekijäluokka, jolla oli varaa ostaa massatuotantona tehtyä T-mallia, ja autoja myytiin 15 miljoonaa.

Kohtuuttomiksi ympäristönsuojelutoimien kustannukset tulevat, jos viimeiseen asti tehdään vääriä investointeja ja sitten muutoksiin joudutaan hyvin nopeasti. Tämä kurjuus on konkreettisesti nähty uudistettaessa Saksan itäosia suurella rahalla. Venäjällä tämä on vielä edessä. Tulevaisuuden hallintaan tarvitaan pitkän ajan visioita eikä vain seuraavan kvartaalin talousennustetta puhumattakaan korruptoituneiden uusrikkaiden hetkellisistä eduista.

Kioton sopimus hiilidioksidipäästöjen rajoittamisesta ja päästökauppa ovat kaksi eri asiaa. Ei päästökauppaa ole pakko käydä, vaikka se olisikin mahdollista, eikä se ole pysyvä ratkaisu. Se on vain tekniikka, jolla voidaan tehdä väistämättömät uudistukset mahdollisimman edullisessa järjestyksessä. Jos tehtaalla on muutoin vielä kymmenen vuotta taloudellista toiminta-aikaa ennen suuria uudistus- ja investointitarpeita, kannattaa ehkä maksaa tämän kymmenen vuoden ajan jollekin toiselle tehtaalle siitä, että se tekee uudistukset heti. Silloin uudistaja saa lisävaroja välittömään tekniikan parantamiseen, ja maksaja saa aikaa suunnitella hiilidioksidin päästövähennyksiä normaalin uudistusaikataulunsa mukaisesti, jolloin se ei ehkä maksa mitään.

Suomelle päätös viidennestä ydinreaktorista saatiin viime hetkellä ja se oli Suomelle onnenkantamoinen, vaikka kasvaneet kustannukset ja viivästyminen vähentävät hyötyjä. On pidettävä huoli myös toisesta eduskunnan päätöksestä, edistettävä säästöä ja lisättävä uusiutuvan energian tuotantoa. Sähköyhtiöiden kannattaa mm. edistää aktiivisesti maalämpöpumppujen käyttöönottoa pientaloissa kevytöljyn korvaamiseksi. Jopa suurissa kaupungeissa, kuten Helsingissä, lämpöpumput on nähty kannattavaksi. Pitkällä tähtäimellä ei ole mitään järkeä perustaa ratkaisuja päästökaupan varaan.

Maksaa kenelle?

Toinen suuri ongelma on se, että ympäristönsuojelun laiminlyönti aiheuttaa suuria kustannuksia usein jollekin muulle taholle. Lyijyn poistaminen bensiinistä aiheutti ainakin tilapäisen kustannuslisän jalostamoille, mutta kaupunki-ilman terveysvaikutusten kannalta se oli isompi asia kuin 1980-luvun alussa vielä tiedettiinkään. Lyijyaltistuksen vaikutus lasten kehityshäiriöihin varmistui vasta muutaman vuoden kuluessa päätöksestä, ja sen hintaa isänmaalle voidaan myös kysyä. Kasvihuonekaasujen vähentämisellä vähennetään samalla terveydelle haitallisia pienhiukkaspäästöjä ja muita ilmansaastepäästöjä ja säästytään tuhansilta ennenaikaisilta kuolemilta Suomessa ja sadoiltatuhansilta maailmassa.

Puhutaan ulkoisista kustannuksista, jolla tarkoitetaan juuri sitä, että yritys korjaa taloudellisen hyödyn toiminnastaan, mutta ei maksa kaikkia todellisia kustannuksia, vaan osa niistä jää ulkopuolisen osapuolen maksettaviksi. Kustannukset voivat olla terveyskustannuksia, jotka koituvat sekä väestön että yhteiskunnan maksettaviksi, ne voivat olla vesistöjen rehevöitymistä, joka koituu kalastajien ja lomanviettäjien maksettavaksi, ne voivat olla pohjaveden saastumista, joka pakottaa yhdyskunnan muuttamaan suurilla kustannuksilla vedenhankintatekniikkaansa. Ne voivat olla myös luonnolle aiheutuvia haittoja, kuten moottoritien aiheuttama kulkueste, jonka yli eläimet eivät pääse kulkemaan ja niiden elinalue sirpaloituu. Sellaisista ei välttämättä aiheudu rahallisesti arvioitavia kustannuksia, mutta ajan mittaan koko ympäristö köyhtyy.

Ulkoiset kustannukset on riittävä syy ympäristöveroihin. Niillä yhteiskunta ottaa maksun siitä saastuttamisesta ja kustannusten työntämisestä muiden maksettaviksi, jota yritys ei suoraan maksa. Jos yhteiskunta on viisas, se sijoittaa nämä varat sitten ympäristön parantamiseen, koska ne ovat juuri ympäristön huonontamisen hinta.

Syö pääomaa

Usein unohdettu näkökohta ympäristönsuojelun kannattavuudessa on, että huonolla ympäristön hoidolla syödään pääomaa eikä tuottoa. Toisin sanoen se johtaa jatkuvaan köyhtymiseen. Klassisia ja dramaattisia esimerkkejä ovat metsien hävittäminen eli deforestaatio ja ruokamullan häviäminen vuosikymmenien kuluessa. Kummassakin ihminen katkaisee luonnon kiertokulun sillä tavalla, että alueelta otetaan hyödykkeitä jatkuvana virtana, mutta sinne ei palauteta resursseja tai hyödyntäminen on nopeampaa kuin palautuminen. Tätä voidaan jatkaa näennäisen taloudellisesti vuosikymmeniä tai vuosisatoja, mutta jossakin vaiheessa ryöstöviljely tulee tiensä päähän.

Usein lopun alkuun liittyy normaaliin vaihteluun liittyviä kriisejä, jotka pahenevat vuosi vuodelta. Klassinen esimerkki on Yhdysvaltain keskilännen maanviljelys, jossa raivattiin suuria yhtenäisiä peltoalueita viljanviljelyyn 1900-luvun alussa. Kun 1930-luvulla sattui poikkeuksellisen kuivia vuosia, tuulet puhalsivat käytännöllisesti katsoen koko ruokamultakerroksen pölynä pois, ja monissa Keskilännen valtioissa ei saatu juuri minkäänlaisia satoja useaan vuoteen. Samalla se aiheutti runsaasti hengityselinsairauksia. Tuulen ohella eroosio voi tuhota vähitellen pintamaan. Kun metsä hakataan ja kynnetään, kasvillisuus ei enää pidättele pintamaata ja vesi vie sen ­mennessään.

¹ Päästökaupalla tarkoitetaan sitä, että maa tai teollisuuslaitos voi hiilidioksidipäästöjen vähentämisen sijasta ostaa päästöoikeuksia sellaiselta maalta tai yritykseltä, joka pystyy vähentämään päästöjä halvemmalla.