Taustatekijät

Ahdistuneisuushäiriöillä on useita eri taustatekijöitä. Perinnöllisten tekijöiden lisäksi erityisesti estyneen-varautuneen piirreominaisuuden sekä kielteisillä tunteilla reagoimisen on tutkimuksissa todettu altistavan ahdistuneisuushäiriöille. Lisäksi ahdistuneisuus on ainakin jossain määrin opittu käyttäytymismalli, jonka tyypillisesti itse herkästi ahdistuva vanhempi tulee siirtäneeksi lapselleen.

Ahdistus saattaa myös heijastaa mielensisäisiä ratkaisemattomia ristiriitoja. Syynä voi olla myös kiintymyssuhteen ja vuorovaikutuksen ongelmia, joiden vuoksi lapsen kyky käsitellä ahdistavia tilanteita on kehittymätön ja hän jää liian yksin kuormittavissa, uhkaavissa ja pelottavissa tilanteissa. Myös lapsuuden traumaattiset kokemukset kuten kaltoinkohtelu altistaa ahdistushäiriön kehittymiselle.

Lapsuusiän ahdistushäiriöistä tyypillisimpiä ovat määräkohtaiset pelot, eroahdistus, yleistynyt ahdistuneisuus sekä nuoruusikää lähestyessä sosiaalinen fobia, pakko-oireisuus ja paniikkikohtaukset.

Eroahdistus

Eroahdistuksen keskeisenä oireena on haluttomuus irrottautua läheisistä ihmisistä, kuten vanhemmista. Pelko voi näkyä esimerkiksi haluttomuutena mennä nukkumaan ilman vanhempia tai vaikeutena jäädä yksin kouluun tai päiväkotiin. Lapsi voi takertua vanhempiinsa ja varmistella heidän vointiaan huolestuneena.

Sosiaalinen fobia

Sosiaalinen fobia on harvinainen alle kouluikäisillä lapsilla, mutta tulee tavallisemmaksi esiteini-iässä. Oireisiin kuuluvat intensiivinen epämukavuuden tunne sosiaalisissa tilanteissa, pelko tulla kriittisesti arvioiduksi ja erilaisten sosiaalisten tilanteiden välttely. Oireita esiintyy yleisesti koulussa, missä edellytetään muiden edessä puhumista, ryhmätöihin osallistumista ja ruokalassa syömistä.

Sosiaalisen fobian takia lapsi voikin kieltäytyä menemästä kouluun ja jumittua kotiin. Useimmilla sosiaalisesti fobiasta kärsivillä lapsilla on joku toinen samanaikainen ahdistuneisuushäiriö tai masennus. Hoitamattomana sosiaalisella fobialla voi olla vakavia seurauksia lapsen toimintakykyyn ja myöhempään pärjäämiseen elämässä, töissä ja ihmissuhteissa.

Huolet ja asioiden vatvominen

Yleistyneen ahdistuneisuuden keskeisiä piirteitä ovat useat elämän eri alueita koskevat huolet ja asioiden vatvominen. Lapsella on usein tarve hakea vakuuttelua muilta. Hän pyrkii välttelemään uusia ja epävarmoja tilanteita sekä virheitä. Yleistyneeseen ahdistushäiriöön kuuluu erilaisia fyysisiä oireita, kuten unettomuutta ja ärtyisyyttä, hengitysvaikeuksia, epätodellista oloa, levottomuutta ja jännittyneisyyttä. Rentoutuminen voi olla hyvin vaikeaa.

Pakko-oireet

Lapsilla esiintyy varsin yleisesti leikki- ja ala-asteiässä rituaalisidonnaisuutta ja ohimenevää, rajoittunutta pakonomaisuutta, kuten pakottavaa tarvetta hyppiä asfaltin viivojen yli tai asetella unilelut tiettyyn järjestykseen iltaisin.

Pakko-oireisen häiriöstä puhutaan silloin, kun esiintyy toimintakykyyn vaikuttavia toistuvia ja jatkuvia pakkoajatuksia ja/tai -toimintoja. Sitä esiintyy 1–3 % lapsiväestöstä tyypillisen alkamisiän ollessa esiteini-iässä ja nuoruudessa.

Pakkoajatukset ovat ajatuksia, mielikuvia tai yllykkeitä, jotka kaavamaisina palaavat toistuvasti henkilön mieleen. Ne ovat lähes poikkeuksetta ahdistavia, ja lapsi yrittää vastustaa niitä. Tyypillisiä pakkoajatuksia ovat saastumisen pelko, symmetrian ja tarkkuuden tarve sekä erilaiset merkityksettömät lauseet tai äänet. Lisäksi pakkoajatusten sisällöt voivat olla aggressiivisia tai seksuaalissävytteisiä.

Pakkotoiminnot puolestaan ovat kaavamaisia uudestaan ja uudestaan toistuvia käyttäytymistapoja, jotka eivät tuota mielihyvää. Pakkotoimintojen avulla lapsi pyrkii estämään pelkäämänsä vahingollisen teon tai tapahtuman. Tavallisimpia pakkotoimintoja ovat koskettelut, laskeminen, liiallinen käsien peseminen, tarkistelu sekä esineiden järjestely tai aikataulujen tekeminen.

Ennuste

Yksittäisistä peloista kärsivien lasten ennuste on hyvä. Useimmilla ahdistuneilla lapsilla ahdistushäiriötä ei enää esiinny aikuisuudessa, mutta toisaalta aikuisuudessa jatkuva ahdistuneisuus alkaa useimmiten jo lapsuusiässä. Usein alttius reagoida rasittaviin elämäntilanteisiin ahdistuneisuudella ja fysiologisilla oireilla säilyy myöhemmin elämässä. Ahdistushäiriöön liittyy nuoruudessa usein masentuneisuus ja myöhemmällä iällä alttius päihdeongelmille.

Milloin ja mistä tulisi hakea apua?

Ahdistushäiriöiden hoidon tavoitteena on ahdistuksen lieventäminen ja toimintakyvyn palautuminen. Itse ahdistuksen tunteen täydellinen katoaminen ei siis ole tarkoituksena. Perusterveydenhuollossa on mahdollista hoitaa lievät yksittäiset pelot ja lievä eroahdistus. Erikoissairaanhoitoon tai muuhun erityistason hoitoon ohjataan vaikeammat tapaukset, joissa lapsella on useita pelkoja, yleistynyttä ahdistuneisuutta, sosiaalista fobiaa, pakko-oireita ja toimintakyvyn laskua.

Ahdistushäiriöiden hoidon kulmakivenä on psykoedukaatio, johon liitetään yksilöllisen tarpeen mukaan yksilö- tai ryhmämuotoisia terapeuttisia menetelmiä, kuten kognitiivista tai psykodynaamista yksilöterapiaa, joskus perheterapiaa. Vanhemmilla lapsilla voidaan tarvittaessa käyttää muiden hoitomuotojen rinnalla lääkitystä. Terapian myötä lapsella voidaan antaa keinoja jännittyneisyyden hallintaa, muokata uudelleen ahdistuneita tai pakonomaisia ajatusrakennelmia ja ratkoa niiden taustalla olevia syitä. Kognitiiviseen terapiaan sisältyy asteittainen altistus ahdistaville tilanteille. Hoidossa tärkeässä roolissa on myös perheen tuki ja muutoksen mahdollistuminen.