Voiko negatiivisen kierteen katkaista?

Eräs isä toi esitelmätilaisuuteeni kaksi teini-ikäistä poikaansa. Olin katsellut syrjäsilmällä tätä kolmikkoa ja todennut, että heidän keskinäinen suhteensa vaikutti leppoisalta ja lämpimältä. Luennon jälkeen isä tuli kysymään aivan samaa asiaa kuin sinäkin. Hän halusi tietää, siirtääkö hän pojilleen ankaralta, etäiseltä ja ajoittain väkivaltaiselta isältään saamaansa perintöä. Kysyin, hakkaako hän poikiaan, mihin hän vastasi kauhistuneena, ettei tietenkään hakkaa.

Näin hän itse oli vastannut omaan kysymykseensä. Kierteen katkaiseminen oli onnistunut. Traumat ja vahingolliset kasvatuskäytännöt siirtyvät eteenpäin erikoisesti silloin, kun on nielaissut purematta käsityksen, jonka mukaan kaikki oli omassa lapsuudessa hyvin. Muutos lähtee liikkeelle kriittisyydestä ja sekä omien lapsuudenkokemusten että ajankohtaisten kasvatuskäytäntöjen kyseenalaistamisesta. Olet siis hyvällä tiellä, ja toivotan onnea matkaan.

Kysymyksesi on tärkeä, ja aihe koskettaa monia suomalaisia. Meidän pohjoisessa kasvatuskulttuurissamme arvostettiin aikaisemmin sitkeyttä ja sisua. Lapsia kiitettiin säästeliäästi siitä pelosta, että he muutoin "ylpistyisivät". Kiitos – silloin harvoin, kun sitä annettiin – perustui yleensä suorituksiin. Ohimennen murahdettu kehu tai taputus päälaelle suotiin, jos lapsi jaksoi huhkia heinäpellolla yli odotusten, tai jos hän toi kotiin loistavan todistuksen. "Reippaus" oli ylin hyve, ja sillä tarkoitettiin lapsen kykyä pärjätä itsenäisesti. Reipas tyttö tai poika ei itkenyt joutuessaan vanhemmistaan eroon eikä itkenyt verikoetta otettaessakaan.

Kysymys on siitä, että lapsi ei ilmaise läheisyyden tai lohdutuksen tarvettaan silloinkaan, kun tuntee sisäisesti olevansa avuton ja hädissään. Sellaista kiintymyssuhdetta, jossa lapsi estää ja tukahduttaa tunnetarpeitaan vanhemman suosion ja myötämielisyyden säilyttämiseksi ja ylläpitämiseksi, kutsutaan vältteleväksi.

Välttelevä kasvatuskulttuuri oli aiemmin enemmän tai vähemmän suomalainen normi. Lapset varttuivat ennakoitavassa ja turvallisessa ympäristössä, mutta fyysistä läheisyyttä oli vähän, ja tunneilmapiiri oli aika totinen. Leikki tai hulluttelu ei kuulunut asiaan. Seurauksena oli suorituskeskeisyys, korkea vaatimustaso ja riittämättömyyden tunteet. Erilaiset fyysiset, psykosomaattiset oireet eivät ole harvinaisia, kun tukahdutetut kiukun tunteet joutuvat etsimään ilmaisukanavaa ruumiin kautta.

Olet tiedostanut sen, mitä vaille aikanaan jäit ja olet pystynyt ottamaan asioihin sen pienen lapsen näkökulman, joka itse joskus olit. Toteat, että lapsuudessasi oli perusturva ja että koti oli rauhallinen ja riidaton. Ne ovat kallisarvoisia asioita, joita vailla tuhannet lapset ovat tämänkin päivän Suomessa. Tästä löytyy varmaan selitys sille, että olet menestynyt elämässä siitä huolimatta, että lapsuudenkodin tunneilmapiiri oli karu.

Tärkeä osa itsetunnosta perustuu siihen käsitykseen, että on hyvien vanhempien lapsi, ja että on ollut rakastettu. Arvelet, että vanhempasi olivat jollakin "salaisella tasolla" ylpeitä lapsistaan. Mahtaisiko itsetunnollesi olla hyväksi ajatella, että vanhemmat olivat oman kasvatuksensa vankeja, ja että sodanjälkeisessä Suomessa vallitsi ajattelu, jonka mukaan pitää purra hammasta eikä saa valittaa turhasta? He eivät tahtoneet lapsilleen mitään pahaa, olivat vain neuvottomia ilmaisemaan tunteita.

Pidän vähäisenä sitä vaaraa, että siirtäisit "huonon itsetunnon" omalle lapsellesi. Kyse ei ole kohtalosta vaan siitä, millaiseksi sinun ja lapsen välinen suhde muodostuu. Osaat karttaa lapsen väheksymistä etkä vaadi häneltä liikaa. Kun tähän lisää paljon syliä, silittelyä, kauniita katseita ja hyvänä pitämistä, ei yhdeltä äidiltä voi enempää vaatia.

Vanhempien parisuhde - lapsen paras koti?

Sanonnan mukaan lapsen paras koti on vanhempien hyvä parisuhde. Se on yllättävän mutkikas rakennelma – niin mutkikas, että on ihme, että kaikki parisuhteet eivät pääty eroon. Osapuolet tuovat suhteeseen mukanaan omat historiansa ja vaiheensa lapsuudenkokemuksista alkaen. Miten heitä rakastettiin, vai eikö rakastettu ollenkaan? Saivatko he hellyyttä ja läheisyyttä, istuivatko vanhempien sylissä? Oliko heidän nieltävä kaikki kielteiset tunteensa vai saivatko he olla vihaisia? Miten heitä rangaistiin?

Parisuhde on kiintymyssuhde, johon heijastuvat lapsuuden kiintymyskokemukset. Jos on joutunut vastaamaan itsestään liian aikaisin ja olemaan reipas ja kuuliainen, voi olla vaikea sietää intiimiyttä ja läheisyyttä puolisoon ja omien lasten tarvitsevuutta ja riippuvuutta. Hyviä parisuhteita on monenlaisia; joskus tavattoman erilaiset ihmiset viihtyvät yhdessä vuosikymmeniä, toisinaan puolisot ovat kuin samasta muotista valettuja (tai ehkä he ovat muuttuneet ajanoloon samanlaisiksi).

Tiettyjä yhteisiä piirteitä hyvistä parisuhteista on kuitenkin löydetty. Miehen pitää jättää isänsä ja äitinsä ja liittyä vaimoonsa, sanoi eräs tunnettu ajattelija kauan sitten. Naiselle lapsuudenkodista irrottautuminen on vaikeampaa kuin miehelle, ja se aiheuttaa herkemmin syyllisyyttä. Näin on erikoisesti silloin, jos oma äiti hoitaa sairasta sisarusta tai kärsii miehensä alkoholismista. Ristiriitoja syntyy helposti, jos toinen puolisoista on kiinni lapsuudenperheessään, ja toinen on etääntynyt omastaan. Hienointa on, jos yhteydet isovanhempiin säilyvät ja jos apua ja tukea voi pyytää ja saada tarvittaessa, mutta kumpikin sukupolvi saa elää autonomista elämää.

Onnellisten parisuhteiden osapuolet eivät läheskään aina ole kokeneet harmonista lapsuutta, ja monella heistä on yhtä jos toistakin hampaankolossa omia vanhempiaan vastaan. Heidän on täytynyt vapautua lapsuuden varjoista ja käydä läpi prosessi, jonka aikana he ovat päätyneet tekemään omassa elämässään erilaisia ratkaisuja kuin mihin heidän omat vanhempansa olivat ajautuneet.

Monet äidit ja isät ovat saaneet paljon sellaista hyvää omilta vanhemmiltaan, minkä he voivat siirtää lapsilleen joko sellaisenaan tai pienen hiomisen jälkeen. Lasten kasvattaminen vaatii myös sopeutumista puolison näkemyksiin, ja jonkinlaisen yhteisen linjan löytäminen on välttämätöntä. Jos toinen vanhemmista kieltää ja toinen käskee, ei mistään tule mitään. Kaikkein hankalinta lapsen kannalta on, jos toinen vanhemmista liittoutuu hänen kanssaan toisen selän takana ja hyvittelee ja mitätöi toisen tekemisiä.

Vanhemmat eri linjoilla kasvatuksessa

Perheenne ongelma on vaikea ja kipeä, mutta yleisempi kuin uskotaankaan. Vaakalaudalla on joukko suuria kysymyksiä. Kukaan ei voi hyvin niin kauan kun tilanne jatkuu entisellään. Sinä äitinä olet lujilla, ja parisuhteenne kärsii. Kasvatuserimielisyydet kuormittavat lapsia, mutta suurin huoli liittyy miehesi viljelemään kovaan kurinpitoon. Hän tiedostaa ilmeisesti itsekin, että kaikki ei ole kohdallaan, koska on suostunut käymään perheneuvolassa. Pysyvää parannusta tilanteeseen ei silti ole tullut.

On miljoonan taalan kysymys, mikä lastenkasvatuksen tavoite on. Onko se totteleminen, kurinalaisuus vai kenties lapsen tahdon nujertaminen? Eräs tärkeä kasvatuksen tavoite on auttaa lasta hallitsemaan tunteitaan. Vuosien kuluessa hän saa yhä parempia sisäisiä mekanismeja ja välineitä olla vuorovaikutuksessa ensin omien vanhempien ja sisarusten, sitten muiden lasten ja aikuisten kanssa. Suotuisa lopputulos on kaiketi sellainen, että ihmisen ei tarvitse kieltää tai tukahduttaa tunteitaan liiaksi, mutta hän pystyy tyydyttävään sosiaaliseen kanssakäymiseen monenlaisten ihmisten kanssa erilaisissa yhteyksissä.

Tähän päästään siten, että äiti, isä, ja muut lapselle tärkeät ihmiset yrittävät eläytyä siihen, mitä lapsen mielessä kulloinkin liikkuu ja mitkä hänen toimintansa motiivit ovat. Psykoslangilla puhutaan "mentalisaatiosta", mutta itse olen käyttänyt termiä "onkiminen". Se on pyrkimystä asettua toisen asemaan ja ymmärtää hänen aivoituksiaan ilman ennakko-oletuksia.

Hyvä mentalisaatio ei johda siihen, että lapsille ei asetettaisi niitä kuuluisia rajoja. Rajoittamisen motiivi on pyrkimys estää lasta joutumasta pulaan ja tuottaa hänelle tunne, että vanhemmat pitävät hänestä huolta silloinkin, kun hänestä itsestään ei ole siihen. Kyse on turvallisuudesta, ei pelottelusta eikä vanhemman omien impulssiensa pohjalta tapahtuvasta vallankäytöstä. Mitä paremmin lastaan tuntee, sitä järkevämmin hänelle osaa asettaa rajatkin.

Miehesi ei tunnu lainkaan ymmärtävän, millaisia pienet lapset ovat ja mitä heiltä voi vaatia. Voin kuvitella, että ruokapöydässä kielloista huolimatta porsastelevan kymmenvuotiaan voi lähettää omaan huoneeseensa, mutta mikään kuvaamistasi rangaistuksista ei ole missään suhteessa lasten ikään. Kenelläkään heistä – edes sillä kuusivuotiaalla – ei ole enempää emotionaalisia kuin kognitiivisiakaan valmiuksia suoriutua asetetuista vaatimuksista. Silti tästä normaalista ja asiaankuuluvasta kypsymättömyydestä seuraa kohtuuttomia rangaistuksia. Lasta rangaistaan asioista, joille hän ei mahda mitään. Kylmät suihkut ja itkun tukahduttaminen ovat suoranaista sadismia, jolla on varmasti haitallisia vaikutuksia lasten tunne-elämälle.

Näin ei voi jatkua. Näyttää siltä, että lasten avuttomuus ja keskeneräisyys laukaisevat heidän isässään primitiivisen reaktion, jonka luonteesta tai alkuperästä hänellä itsellään ei ole aavistustakaan. Useinhan me vanhemmat siirrämme lapsuudenperheistämme peräisin olevaa painolastia omille lapsillemme ja käyttäydymme tahtomattamme juuri sillä tavalla, jota aikoinaan vihasimme. Miehesi tarvitsee nyt kiireesti jonkun, joka "onkii" näitä asioita hänen mielestään ja etsii sieltä sitä loukattua lasta, joka siirtää kokemaansa eteenpäin omille lapsilleen. Omissa yksilökeskusteluissa hänen ei tarvitse olla altavastaajan roolissa. Se, nimitetäänkö noita keskusteluja konsultaatioiksi, tukikeskusteluiksi tai terapiaksi, on yhdentekevää.

Sinun ei siis pidä niellä periaatteitasi yhdenmukaisen kasvatuslinjan nimissä. On tärkeää saada miehesi ymmärtämään, että hän vieraannuttaa käyttäytymisellään lapsiaan ja katuu katkerasti menetelmiään jossakin elämänsä myöhäisemmässä vaiheessa.

P.S. Sanoin kysyjälle aika pontevasti, että "näin ei voi jatkua", ja käytin sanaa sadismi kuvatessani isän käytöstä. Olisiko pitänyt sanoa vieläkin suoremmin, että kyseessä on lastensuojelujuttu, ellei tilanteeseen tule pikaista muutosta? En pysty palauttamaan mieleen, mitä mielessäni liikkui, kun sorvailin vastaustani. Vanhemmilla oli ollut kontakti perheneuvolaan, josta olisi ollut luontevaa solmia yhteistyö lastensuojelun kanssa, jos se olisi katsottu tarpeelliseksi.

Kun tunteet tukahduttamalla kasvatettu lapsi varttuu aikuiseksi, perustaa perheen ja saa omia lapsia, hänellä on kolme vaihtoehtoa. Hän on saattanut tajuta, ettei halua omille lapsilleen samaa kohtaloa kuin itsellä on ollut ja haluaa antaa heille enemmän tilaa ilmaista tunteitaan ja mielipiteitään. Jos pysytään kohtuudessa ja muistetaan, ketkä ovat perheen aikuisia, lopputulos on erinomainen. Joskus heiluri heilahtaa toiseen laitaan: lapsilla on kosolti vapauksia mutta ei mitään rajoja, ja heistä tulee perheen pomoja.

Miehesi kuuluu kaiketi kolmanteen kategoriaan eli siihen, jossa mitään oman kasvatuksen piirteitä ei aseteta kyseenalaiseksi. Vanhemmat on nostettu jalustalle ja kaikki, mitä he tekivät, oli oikein, myös ankara kurikasvatus ja kovat rangaistukset. "Hyvää se minulle vain on tehnyt", on tyypillinen kommentti – mutta kukaan ei muista sitä pientä tyttöä tai poikaa, joka joutui nielemään kyyneleensä, puremaan hammasta ja olemaan "kunnollinen".

Tätä perinnettä miehesi siirtää seuraavalle sukupolvelle niin, että häijyä tekee. Kuusivuotiaalle tuntikausien jäähyt omassa huoneessa ovat aivan kohtuuttomia seuraamuksia. Lapsi saadaan tietenkin alistumaan ja käyttäytymään kuin marionetti, mutta tyynen pinnan alla kuohuu. Kärsit katsellessasi, miten mies kohtelee omaa kuusivuotiastaan. Yhteinen lapsenne on vielä vauva, mutta kriisi puhkeaa siinä vaiheessa, kun kasvatuserimielisyydet nousevat pintaan. Sitä ennen täytyy tehdä jotakin. Jos kotikeskustelut jäävät tuloksettomiksi, kannattaa hakeutua pariterapiaan tai kasvatus- ja perheneuvolaan. Keskusteluista on hyötyä kaikille perheenjäsenille.

Onko vanhempien riitely haitallista lapselle?

Pelkäänpä, että vieraan kielen käyttäminen tai kuiskaamalla riiteleminen eivät auta asiaa. Voi olla niinkin, että englannin käyttäminen vain pahentaa lasten hätää ja epätietoisuutta. Ymmärrän hyvin, että uskottomuudesta käytävää keskustelua ei ole tarkoitettu lasten korville. Suosittelen siksi, että sovitte yhdessä ajan, jolloin käytte läpi näitä kipeitä kysymyksiä lasten ollessa muualla hoidossa tai varaatte ajan ammattilaiselta, jolloin keskustelu yleensä säilyy asiallisempana.

Kaiken ahdistuksen keskellä jaksat miettiä, miten lapset tämän kokevat. Vanhempien jatkuva eripuraisuus ja riitely ovat ilman muuta haitallisia lapsille. Lapset kokevat olonsa turvattomaksi ja yksinäiseksi siitä syystä, että vanhemmat ovat pahalla mielellä ja onnettomia, ja heidän ajatuksensa ovat muualla. Lapset joutuvat miettimään, miten vanhemmat selviävät ja miten äidin ja isän käy sen sijaan, että voisivat olla aikuisten tuen varassa. Kriisiytyneeseen tilanteeseenne on saatava ratkaisu mahdollisimman pian. Riitely on saatava loppumaan, jotta lasten kehitys ei vaarantuisi enempää.

Riitojen vuotuinen määrä ei kuulosta suurelta. Riiteleminen ei sinänsä ole tekemisissä empatiakyvyn tai minkään henkisen haavan kanssa. On eri asia, jos maltti menee kokonaan ja turvaudut väkivaltaan tai sillä uhkaamiseen. Koska asia huolestuttaa sinua selvästi ja mietit riitojen aiheuttamia haittoja, aiheesta kannattaa käydä perusteellinen keskustelu vaimon kanssa ja pohtia, olisiko jostakusta ammattilaisesta tukea omien reaktioiden hillitsemiseen.

P.S. Olisin voinut onnitella kysyjää monestakin asiasta – esimerkiksi siitä, että hän sanoo vaimonsa ja lastensa olevan "upeita" ja kertoo rakastavansa vaimoaan. Monet miehet ajattelevat niin mielessään, mutta eivät tule koskaan sanoneeksi sitä ääneen. Kysyjän huolikin kertoo rakkaudesta ja välittämisestä. Huolestumisen seurauksena on kysymys, miten hän voisi muuttaa omaa käytöstään – siis ei toisen osapuolen käytöstä. Hän on havainnut, ettei osaa asettua toisen asemaan. Kiihtymystilassa juuri niin tapaa käydä, vaikka kyky olisikin olemassa mielen ollessa tyyni. Tämä perheenisä haluaa omaksua entistä mentalisoivamman mielen. Ennuste vaikuttaa varsin hyvältä.

Lapsi hyljeksii toista vanhempaa

Mieleeni tulee oikeastaan vain yksi ajatus: tyttäresi kamppailee sen kipeän realiteetin kanssa, että äiti ja isä muodostavat parin, eikä hän itse voi olla siinä mukana tasaveroisesti. Isän tulo töistä kotiin "repäisee" sukupolvien välisen kuilun ja johtaa siihen, että tyttö kokee olevansa pieni ja ulkopuolinen. Teidän aikuisten välillä on jotakin sellaista, mikä on nelivuotiaalle mysteeri ja jää sellaiseksi. Niin kauan kuin hän on kahden äidin kanssa, hän voi kuvitella mielessään mitä hyvänsä. En ihmettelisi, vaikka asetelma kääntyisi lähiaikoina toisin päin. Aikoinaan minuakin odotti kotona nelivuotias pikku morsian…

Tyttö viihtyy isän sylissä ja leikkii isän kanssa. En olisi tästä torjumisesta kovin huolissani. Kun lapsi sanoo toivovansa, että isä olisi aina töissä, kannattaa varmaan kysellä lapselta lisää, miksi hän niin ajattelee ja millä tavalla se häntä helpottaisi. Kun tästä on keskusteltu riittävästi ja annettu tilaa lapsen omille tunteille ja ajatuksille, voitte todeta, että isä kuuluu perheeseen. On hienoa, että hän rakastaa tytärtään niin paljon.

Vanhempien välinen suhde tuottaa lapselle turvallisuutta, mutta se on myös hankala ja arvoituksellinen asia. On kauheaa, jos äiti ja isä riitelevät, mutta kiusallista on sekin, jos heillä näyttää olevan keskenään liian hauskaa. Eräs tapa selviytyä pienuuden kokemuksesta on lyödä kiila vanhempien väliseen suhteeseen, ottaa heistä toinen omakseen ja torjua toinen. Poikasi ratkaisu satuttaa sinua, koska olet kokenut lapsuudenperheessäsi ulkopuolisuutta. Tilanne toistuu nyt omassa perheessäsi.

Ratkaisun avain on siinä missä ongelmakin eli teidän puolisoiden välisessä suhteessa. Tarvitset miehesi apua, ja teidän on tehtävä yhteistyötä. Teidän on keskusteltava aiheesta perusteellisesti keskenänne ja sen jälkeen tehtävä tiettäväksi pojalle, ettei hän voi eikä saa torjua äitiään. Vahvistamalla keskinäistä suhdettanne ja roolianne tasaveroisina vanhempina tuotatte pojalle pettymyksen, joka kuitenkin samalla palauttaa tilanteen normaaliksi.

En ihmettelisi, vaikka osa pojan itsesyytöksistä ja -halveksunnasta olisi peräisin siitä, että hän tuntee tekevänsä väärin kohdellessaan äitiään töykeästi ja torjuvasti. Hänhän näkee, että käytös loukkaa äitiä, joka ei ole syypää yhtään mihinkään. Teidän vanhempien jämäköityminen vie pojalta tämän syyllisyyden taakan ja palauttaa hänet lapsen asemaan lapseksi, jonka asioista vanhemmat päättävät yhdessä.

Olipa kerran kaksi äitiä ja kummallakin heistä kaksivuotias poika. Toinen äiti on omistautuva ja huolehtii pojasta miestään enemmän; toinen taas on lyhytpinnainen ja joskus suorastaan epäreilu. Niin erilaiset äidit – ja kuitenkin heidän pienet poikansa ovat ihan yhtä kiinni elämänsä toistaiseksi tärkeimmässä naisessa. Isä kelpaa kaveriksi silloin, kun äiti on poissa, mutta ei missään nimessä silloin, kun äiti on paikalla. Kummankin tenavan isä on kokenut tulleensa syrjäytetyksi, ja äiditkin toivovat voivansa jättää pojan välillä isän hoitoon. Mistä mahtaa olla kysymys?

Kaksivuotiaan lapsen ihmissuhteet ovat kahdenkeskisiä. Äidin ja isän samanaikainen paikalla olo on hämmentävää: jompikumpi on silloin valittava, ja näissä tapauksissa äiti saa pokaalin. Isäkin voi saada sen joskus, mutta pikkulapsen biologisesti värittyneellä äitisuhteella on tavallaan pitempi historia, ja sen juuret yltävät aivan kohtuelämään saakka. Isästä tulee pikkupojalle tärkeä viimeistään siinä vaiheessa, kun hänelle valkenee, että hänestä varttuu joskus mies, siis ei sellainen kuin äiti vaan niin kuin isä. Aika tekee siis varmasti tehtävänsä, ja jonkin ajan kuluttua poika pyrkii samastumaan isäänsä.

Eihän vain liene käynyt niin, että pojan käytös vaikuttaa teidän aikuisten väleihin ja parisuhteeseen? Vanhempien parisuhdehan on kuitenkin koko perheen perusta. Antakaa pojan uppoutua leikkeihinsä samalla kun te aikuiset juttelette omista asioistanne, laskette leikkiä ja nauratte. Lähtekää silloin tällöin yhdessä ulos, elokuviin tai johonkin muuhun tilaisuuteen, ja pyytäkää lapselle rakas mummi tai kummi häntä hoitamaan. Ja kun äiti haluaa yksin lenkille, selittäkää asia pojalle etukäteen ja todetkaa, että hän pärjää varmasti hienosti sillä aikaa isin kanssa. Lapsella ei ole hätää. Parkumiseen tai kiukutteluun ei ole syytä, ja jos kuitenkin itkettää, isän syli saa kelvata lohdun paikaksi.

Isän alkoholiongelma ja parisuhde

Miehesi hoitaa työnsä ja rahoittaa perheen menoja. Hän rakastaa lapsiaan, koska viihtyy heidän kanssaan ja keksii kaikenlaista touhuamista. Lapset näyttävät myös kiintyneen isäänsä. Mitalilla on valitettavasti toinenkin puoli: sixpack olutta joka arki-ilta ja viikonloppuisin vielä enemmän merkitsee 15–20 litraa olutta viikossa. Se on terveydellinen rasite miehelle itselleen. Se on rasite teidän vanhempien väliselle parisuhteelle ja sitä kautta lapsillekin, jotka pelkäävät vanhempien eroa ja joita huolestuttaa isän kohtalo eron jälkeen. Äiti on pahalla mielellä, väsynyt ja kärttyisä isän kaljoittelun takia, mikä sekin on vahingollista lapsille.

Arvelet, että mahdollisen eron jälkeen miehen ryyppääminen pahenisi ja että hän olisi joka tapauksessa humalassa silloin, kun hänen pitäisi ottaa lapset luokseen. Lapset reagoisivat huolehtimalla ja hätäilemällä isän puolesta, mikä haittaisi heidän keskittymistään koulunkäyntiin ja kaverisuhteisiin. He voisivat jopa ottaa aikuisen roolin ja alkaa huolehtia isän hyvinvoinnista.

On varmaan syytä tehdä kaikki mahdollinen miehen juomisen hillitsemiseksi ja parisuhteen pelastamiseksi. Onko miehellä itsellään minkäänlaista ymmärrystä siitä, että juominen on riistäytynyt käsistä? Pystyykö hän sanomaan sinulle, miksi hän tarvitsee säännöllisesti alkoholia, tuota ahdistuslääkkeistä vanhinta? Mikä häntä ahdistaa? Näkeekö hän, että sinä kärsit? Tajuaako hän, että parisuhteenne on vaarassa?

Jos hän vastaa myöntävästi edes yhteen kysymykseen, hän voi myös motivoitua avun hakemiseen. A-klinikka on oivallinen hoitopaikka, mutta jos kynnys hakeutua sinne tuntuu liian korkealta, pariterapiaan voi olla helpompi lähteä.

Perheenisän runsas juominen on asia, jota kommentoidessani joudun asettelemaan kielen keskelle suuta. Ongelmaa ei saisi vähätellä, mutta ei sitä pitäisi suurennellakaan. Toisessa vaakakupissa on perheen yhtenäisyys ja isän läsnäolo, toisessa alkoholi ja sen haitalliset vaikutukset parisuhteelle ja perhe-elämälle.

"Lasinen lapsuus" on ollut tuhansien suomalaisten kohtalona, eikä se ole minulle itsellenikään tuntematon. Lukemattomat miehet höperehtävät perheenjäsenilleen hiprakassa puuta heinää ja pyytelevät sitten krapulassa puheitaan anteeksi. Isä, jonka tulisi olla esikuva ja turvallisuuden lähde, käyttäytyy humalassa arvaamattomasti, ei ole oma itsensä ja päätyy anelemaan anteeksiantoa lapsiltaan. Pelkästään tuo roolien kääntyminen hämmentää lapsia, vaikkei heidän tarvitsisikaan pelätä isää tai pitää hänestä huolta, kun hän on tolkuttomassa kännissä.

Vanhemman humalatila on "hyvänlaatuisenakin" lapsen näkökulmasta katsottuna siinä mielessä kurja, että aikuisen käytös ei riipu ollenkaan siitä, mitä lapsi sanoo tai tekee vaan nautitun aineen määrästä ja humalatilan asteesta. Vanhemman reaktiot, puheet ja toiminta ovat lapselle suuri arvoitus. Nousuhumalassa kieli laulaa, ja maailma on mallillaan. Sitten puhe alkaa sammaltaa, seuraa uneliaisuus ja sammuminen. Useimmilla on seuraavana päivänä krapula, mutta kertomasi mukaan miehesi välttyy siltä. Se on harmillista, sillä moni rajoittaa juomistaan pelätessään hirmuista kankkusta.

On tärkeää, että juomisesta puhutaan lapsille suoraan ja että asioista käytetään niiden oikeita nimiä. Isi ei ole kipeä eikä hassuttele muuten vain, vaan hän on juonut alkoholia. Juopunutta isää ei pidä piilotella, eikä ongelmaa saa lakaista maton alle. Kun mies on selvin päin, hänen kanssaan voisi yrittää sopia, miten toimitaan silloin, kun hän tulee hutikassa kotiin. Suostuisiko hän hiippailemaan vähin äänin omaan vuoteeseensa ja jättämään lapset rauhaan?

Keskeistä on, miten lapset kokevat tilanteen. Näkyykö heissä merkkejä isän juomisen mukanaan tuomista haitoista? Millaista perheenne yhteiselo on silloin, kun isä on selvin päin? Millainen on isän ja lasten suhde? Kuinka paljon isän juominen heijastuu siihen? Ovatko lapset tavallista ahdistuneempia, ja kantavatko he huolta isästä? Jos isä välittää aidosti lapsistaan, hän ainakin yrittää muuttaa alkoholinkäyttöään kohtuullisemmaksi.