Suru on erityistä

Suru on pohjimmiltaan hyvin yksityinen kokemus, sillä silloinkin, kun koko perhe tai yhteisö menettää keskuudestaan läheisen, on jokaisella ollut oma, aivan erityislaatuinen suhteensa menetettyyn ja myös jokaisen suru on omanlaisensa. Siksi omaa surua ei voi eikä kannata verrata tai arvottaa toisen surua oikeutetummaksi, syvemmäksi tai lohduttomammaksi. Kukaan muu ei voi tietää, mitä surevan sisällä tapahtuu ja miltä hänestä tuntuu, kuin sureva itse. Koska suhde menetettyyn on ollut ainutlaatuinen, on myös suru erilaista. Se on erilaista, mutta ei eri arvoista. On yhtä monta tapaa surra kuin on ihmistä – pientä tai suurta. Kaikki suru ei näy ulospäin, eikä esimerkiksi itkun määrä ole mittari surun syvyydelle. Surun, ahdistuksen ja kaipauksen tunteet voivat olla hyvin tuskallisia, mutta kantajalleen ne ovat myös tärkeitä ja ainutkertaisia.

Tavallisesti surun emotionaalinen kipu lievittyy surevan omien keinojen sekä läheisten tuen avulla ja menetys integroituu osaksi surevan elämäntarinaa. Mutta joskus suru voi olla niin voimakasta, intensiivistä tai lamauttavaa, että se voi myös juuttua tai sairastuttaa. Erityisen suuri riski surun monimutkaistumiseen on silloin, kun läheinen menetetään täysin yllättäen tai erityisen järkyttävällä tavalla. Tällöin surevaa yksilöä, perhettä tai yhteisöä voidaan auttaa niin, että varsinainen sureminen mahdollistuu.

Surun monikerroksisuus ajassa ja tunteissa

Surulle ei siis ole aikataulua tai pistettä, jonka jälkeen sureminen lopullisesti loppuisi. Suru on aaltoileva tunne, joka kulkee kantajansa mukana ja muuttuu suremiseksi (vrt. engl. grief, mourning). Sureminen on psyykkisen kivun ja ikävän lisäksi myös lohdullisia muistoja, kaipausta ja kiitollisuutta yhteisestä ajasta, oli se sitten ollut pitkä tai lyhyt. Usein surun emotionaalinen kipu aaltoilee ensimmäisen vuoden aikana menetyksestä, sillä vuoden kiertoon kuuluvat asiat, kuten vuodenajat, syntymä- ja kuolinpäivät koetaan ensimmäistä kertaa. Ei siis ole lainkaan ihme, että historiassa puhuttiin suruajasta ja siten myös kunnioitettiin surevan erityistä elämäntilannetta ilman painetta suoriutua surusta.

Suremisessa on ikään kuin ajallisia ja muistojen kerroksia. Kaikkiin ihmissuhteisiin liittyy monenlaisia, myös keskenään ristiriitaisia ja vaikeita, tunteita, joiden kohtaaminen on tärkeää, jotta menetyskin sisäistyy kokonaisena. Osa suremisesta on ikävää ja kaipausta, mutta suruun voi liittyä myös helpotuksen tunteita esimerkiksi siitä, ettei menetetyn ihmisen enää tarvitse kärsiä tai syyllisyyden tunteita siitä, että jotain olennaista tai tärkeää ei ole enää mahdollista kysyä tai erimielisyyksiä selvittää. Joskus menetys tapahtuu riidan jälkeen tai menetetty henkilö on voinut toimia surijaa kohtaan väärin tai väkivaltaisesti ja silloin myös surun tunteet voivat olla hyvin ristiriitaisia.

Suru, trauma vai traumaattinen suru

Sillä, miten menetetty ihminen kuoli, on vaikutusta myös surukokemukseen. Niin sanottu luonnollinen, odotettu kuolema, johon on voitu yhdessä valmistautua, on usein kuoleman lopullisuudesta huolimatta helpommin hyväksyttävissä kuin äkillinen, odottamaton tai täysin yllättävä kuolema. Äkilliseen kuolemaan voi liittyä myös potentiaalisesti traumaattisia kokemuksia, kuten esimerkiksi tapaturmien, onnettomuuksien tai väkivallan kautta menehtymisiin usein liittyy. Tällöin menetykseen sekoittuu myös tapahtumaan liittyviä traumaattisia mielikuvia, jotka voivat estää tai hidastaa varsinaisen suremisen alkuun pääsyä ja suru voi pitkittyä. Esimerkiksi liikenneonnettomuuden tai voimakasenergisen tapaturman tai välivallan kautta tapahtunut kuolema sisältää usein myös järkyttäviä yksityiskohtia siitä, mitä läheiselle tapahtui ja mitä hän joutui kokemaan tai vaikkapa syyllisyyden tunteita siitä, että itse selvisi samasta tilanteesta hengissä.

Niissä tilanteissa, joissa kuolema on seurausta toisen ihmisen teosta, eli esimerkiksi kun läheinen kuolee henkirikoksen kautta, kasvaa surevan traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) ja pitkittyneen surun riski selvästi. Samoin itsemurhan tehneiden omaisten mielenterveyden ongelmien riski kasvaa. Näin on myös silloin, kun läheisen ruumista ei löydetä, se katoaa tai on pahasti vahingoittunut sekä silloin jos perheestä tai yhteisöstä menehtyy yhtä aikaa monta jäsentä. Näissä tapauksissa suru jää usein ikään kuin traumaattisen kuoleman taakse.

Traumaattiselle surulle on tyypillistä, että sureva kokee paitsi surua läheisen kuolemasta usein myös esimerkiksi epäuskoa, järkytystä, raivoa, turvattomuutta, syyllisyyttä ja muita tavallisia traumaattisen stressin aiheuttamia reaktioita. Hänellä voi olla esimerkiksi uni- tai keskittymisvaikeuksia, yli- tai alivirittyneisyyttä, pelkoja tai vaikkapa piinaavia välähdyksenomaisia muistikuvia tapahtuneesta. Tämä kaikki voi aiheuttaa sen, että sureva pyrkii välttelemään tapahtumasta puhumista ja siitä muistuttavia tilanteita tai paikkoja. Traumaattisen surun tunnistaminen, ymmärtäminen ja hoitaminen on tärkeää, jotta varsinainen kaipaava sureminen mahdollistuisi. Yksinkertaistettuna: kuolemaan liittyviä traumaattisia reaktioita on syytä helpottaa, jotta niiden alla oleva suru pääsee esille.

Perheeseen mahtuu erilaisia suruja

Sillä, ketä surraan ja kuka suree, on myös merkitystä. On eri asia surra sisarusta kuin vanhempaa, samoin on eri asia surra lasta kuin puolisoa tai puolison sisarusta, ystävää tai työkaveria. Suru on erilaista, mutta yhtä oikeutettua. Suruhierarkiassa korkeimmalla ovat ne, joiden elämästä menetetty ihminen on konkreettisesti poissa ja joiden elämän perusta muuttuu kuoleman myötä. Siksi heidän surunsa koskettaa useita elämän osa-alueita ja vaatii myös käytännön asioiden suhteen paljon uudelleenjärjestelyjä, pohdintoja ja voimia. Ne, joiden arki ei muutu, ovat tärkeässä roolissa tukemassa ja helpottamassa sopeutumista uudenlaiseen arkeen, mikä voi helpottaa myös heidän omaa suruaan.

Lapsiperheessä on erityisen tärkeää tukea vanhempia, sillä vanhempien tuki auttaa myös lasta. Perhettä koskettavassa surussa on vähintään yhtä monta tapaa surra kuin on ihmistä. Pienikin lapsi aistii perheen ilmapiirin ja ymmärtää yhden perheenjäsenen poissaolon oman ikä- ja kehitystasonsa mukaisesti. Muutoksen, järkytyksen ja surun hetkellä lapsen katse kääntyy aina turvalliseen aikuiseen, jonka käytöksestä hän ottaa mallia ja jonka luota hän hakee turvaa ja lohdutusta. Surevalta vanhemmalta ei kuitenkaan pidä edellyttää sitä, että hän pystyisi "olemaan lasten vuoksi urhea ja reipas". Sitä ei pidä edellyttää myöskään lapsilta, jotka helposti ottavat perheessä vähän vaivihkaa lohduttajan ja reippaan roolin.

Kun vanhemman omat voimavarat sitoutuvat varsinkin surun alkumetreillä omaan oloon ja selviytymiseen, on erittäin tärkeää, että hänellä on riittävästi omaa tukea. Vanhempi saa olla surunsa murtama, saa itkeä, olla poissa tolaltaan, olla väsynyt tai poissaoleva, kunhan lapsille kerrotaan, mistä on kysymys ja heille selitetään, että vanhemman mahdollisesti voimakkaatkin ja lapselle uudet tunnereaktiot johtuvat menetyksestä ja menevät kyllä ohi. Lapset ovat usein hämmentyneitä, koska suru muuttaa arkea niin paljon. Juuri siksi perheen lapset tarvitsevat ympärilleen tuttuja, turvallisia aikuisia, jotka huolehtivat perustarpeista, arjen rytmin ja rutiinien ylläpitämisestä sekä tilanteen sanoittamisesta lapsen ikää vastaavalla tavalla silloinkin, jos vanhempi ei jaksa. Tuki käytännön asioissa, kuten ruoanlaitossa, siivoamisessa tai kaupassa käynnissä, on usein täysin korvaamatonta.

Miten kohdata menetyksen aiheuttamat tunteet

Itseään voi auttaa surun tunteiden läpikäymisessä, kun pyrkii kohtamaan tunteet sellaisina kuin ne tulevat. Myös kaikista kipeimpien tunteiden kohtaaminen on tärkeää, eikä mahdollisia voimakkaitakaan reaktioita tai tunteita tarvitse pelätä tai peittää. Toisaalta ei pidä ihmetellä myöskään sitä, jos omat tai toisen tunnereaktiot eivät ole näkyvästi suuria. Tunteilla on syynsä, logiikkansa, ilmenemismuotonsa ja niillä on myös aina alku, keskikohta ja loppu. Pienetkin "keitaat" eli hetket, jossa saa ajatukset hetkeksi tyyntymään ja olon rauhoittumaan, ovat äärimmäisen tärkeitä itsehuollon keinoja. Vaikka olo seuraavassa hetkessä taas olisi ikävän ja kivun sävyttämä, on keho saanut edes hetken levähtää. Vaikeiden tunteiden äärellä on hyvä olla itselleen myötätuntoinen ja lempeä ja puhua itselle samalla tavalla kuin puhuisi ystävälle samassa tilanteessa.

Erityisesti surun alkuvaiheessa, ensimmäisinä päivinä menetyksen jälkeen, voi elimistö olla sellaisessa stressitilassa, että ruoka tai uni ei maistu. On kuitenkin erittäin tärkeä huolehtia siitä, että saa syötyä, juotua ja nukuttua edes vähän kerrallaan. Jos itse ei jaksa tai pysty laittamaan ruokaa tai syömään edes jotakin, lähiverkoston olisi hyvä huolehtia tästä ja surevan on hyvä antaa muiden auttaa. On tärkeä taito osata pyytää apua arjen askareissa ja kertoa, miten muut voivat olla avuksi. Omaa oloa kannatta koettaa helpottaa hyviksi kokemillaan keinoilla, ja esimerkiksi kirjoittaminen tai valokuvien järjestäminen usein helpottaa. On hyvä hemmotella itseään, antaa mahdollisuus myös hyville tunteille ja kokemuksille, ilolle ja naurullekin. Rutiinien ylläpitäminen ja niihin palaaminen on niin ikään hyväksi, ja esimerkiksi työpäivä tarjoaa mahdollisuuden ottaa hieman etäisyyttä tapahtuneeseen.

Suru on hyvin yksityinen tunne, eikä kukaan toinen voi poistaa menetyksen aiheuttamaa tuskaa. Suru voi siksi olla myös hyvin yksinäinen tunne. Voi herätä tunne, ettei kukaan ymmärrä tai pysty tukemaan. Joskus voi tuntua siltä, ettei halua rasittaa läheisiään omalla pahalla ololla, koska heilläkin on raskasta. Voi myös olla, että suruun sekoittuu sellaisia asioita ja tunteita tai muistoja, joista ei halua tai voi läheisten kanssa puhua. Joskus ympärillä olevat ihmiset toivovat, että sureva "toipuisi" nopeammin, tarttuisi itseään niskasta kiinni ja menisi eteenpäin. Ulkoapäin tulevien paineiden kanssa voi olla vaikea sanoa ääneen, jos oma olo ei olekaan parempi. Kaikki nämä ovat hyviä syitä hakea ammattiapua. Järkytyksen ja mahdollisten traumaperäisten oireiden kanssa ei luonnollisestikaan tarvitse sinnitellä. Ne eivät ole surua, vaan hoidettavissa olevia järkytyksen synnyttämiä stressireaktioita, joiden helpottamiseksi on olemassa tehokkaita hoitokeinoja.

Luottamus sekä omiin selviytymiskeinoihin että siihen, että saa tarvittaessa apua, auttaa menetyksen hetkelläkin, vaikka alkuvaiheen tunteet ja reaktiot olisivatkin täysin uusia ja joskus todella raskaita kestää. Ihmiseen sisäänrakennettu toipumisen ja selviytymisen kyky auttaa sietämään voimakkaatkin tunteet ja säilyttämään toivon silloinkin, kun tulevaisuutta ei jaksaisi ajatella muutamaa hetkeä pidemmälle. Aikaisemmat kokemukset siitä, miten on tullut ymmärretyksi, tuetuksi ja kannatelluksi kuormittavissa tilanteissa, vaikuttavat myös siihen, miten surun hetkellä on valmis ottamaan tukea vastaan. Mitä sallivammin kaikenlaiset tunteet on aiemmin voinut ilmaista, sitä helpompi on kääntyä myös surunsa kanssa toisten puoleen. On helpompi antaa toisten auttaa ja samalla sallia toisille heidän tapansa surra, kun on saanut kokemuksen lohdutuksesta ja tunteiden ilmaisun sallivuudesta aiemmin. Sen voi saada myös ensimmäisiä kertoja juuri tämän surun yhteydessä, jos uskaltautuu kääntymään toisten puoleen. Ymmärtämällä surun moninaisuuden itselle, voi sallia sen myös muille, vaikka toisen suru ilmenisikin eri tavalla kuin oma.

Milloin ja mistä apua surevalle?

Surevan olon helpottumista ennustaa läheisiltä saatu myönteinen ja ymmärtävä tuki ja huolenpito. Tätä tukea täydentää viranomaisilta, hoitotahoilta tai vertaisilta saatava tuki. Suuri yksittäinen riskitekijä surussa on se, että sureva jää voimakkaiden tunteittensa kanssa syystä tai toisesta yksin, ilman riittävää apua ja tukea. Siksi tukea tulee olla helposti, aktiivisesti ja toistuvasti tarjolla. Akuuttivaiheessa tarjotun psykososiaalisen tuen jälkeenkin tulee olla mahdollisuus saada tukea ja apua mahdollisimman vaivattomasti. Usein menetyksen ymmärtämiseen menee aikaa ja esimerkiksi viikot ennen hautajaisia voivat olla täysin sumuisia. Hautajaisten jälkeen sureva voi olla vasta ymmärtämässä, mitä on tapahtunut, kun muu maailma, jonka keskuudesta menetetty ihminen ei konkreettisesti ole poissa, jatkaa kulkuaan. Miesmuisti on kovin lyhyt.

Mikäli kuolema on tapahtunut yllättäen tai traumaattisella tavalla, voivat alun järkytyksen jälkeen jatkuvat traumaperäisen stressin oireet olla piinaavia, ja ne voivat alkaa tai vahvistua myös viiveellä. Nekin ovat normaaleja reaktioita, mutta pitkittyessään ne voivat kroonistua. Niitä voidaan kuitenkin tehokkaasti hoitaa.

Ammattiavun pariin voi siis hakeutua aina, jos siltä vähänkin tuntuu, sillä jo se, että kokee tarvetta puhua kokemuksestaan neutraalin ammattilaisen kanssa, on tärkeä huomio. Ei siis tarvitse olla muuta syytä kuin se, että on kokenut menetyksen. Surun ei tarvitse olla traumaattista surua, jotta siitä voisi ammattilaisen kanssa puhua. Riittää, että menetyksestä haluaa keskustella. Apua on kuitenkin erityisen tärkeä hakea, jos surevalla on

• jatkuva tuskainen, sietämätön olo
• mieleen tunkevia, tuskallisia muistikuvia tapahtumasta
• jatkuvaa ylivirittyneisyyttä, valppautta ja pelkoa uusista pahoista tapahtumista
• jatkuvaa lamaantuneisuutta
• voimakkaita tai itsepintaisia itsesyytöksiä, tai vihaa muita kohtaan
• toimintakyvyn laskua, joka estää itsestä tai läheisistä huolehtimisen
• voimakkaita kuolemanajatuksia ja -toiveita
• pienikin tarve puhua asiantuntijan kanssa.

Surevalle on tarjolla tukea monen kanavan kautta. Apua ja tukea voi hakea oman kunnan sosiaali- ja kriisipäivystyksestä, perusterveydenhuollosta, koulu-, opiskelu- ja työterveyshuollosta sekä tarvittaessa yksityisestä terveydenhuollosta. Terveydenhuollon ammattilaisella (esim. lääkäri, psykologi, psykoterapeutti) on suruun liittyvien oireiden hoitamiseen tarvittava koulutus. Suomessa tehdyn tutkimuksen (Turunen, 2014) mukaan järkyttyneet ja surevat henkilöt kokivat yhdeksi ammatillisen tuen vaikuttavaksi elementiksi nimenomaan sen, että he voivat luottaa ammattilaisen osaamiseen ja hänen tarjoamansa tuen ja hoidon laatuun. Se, että luottaa hoitavan henkilön erityisosaamiseen, luo tarvittavaa turvaa, jotta uskaltautuu kannateltavaksi. Toinen tärkeäksi koettu hoitava elementti oli tutkimuksen mukaan ammattilaisen neutraalisuus. Siis se, että ammattilainen katsoo tilannetta ulkopuolisen asiantuntijan silmin. Hän on neutraali henkilö, jota ei tarvitse säästellä. Hänelle voi kertoa ihan kaiken ilman, että joutuu punnitsemaan, kestääkö hän kuulla. Ammattilaisen tehtävä on kestää ja mallintaa toivoa.

Seurakunnat ja järjestöt tarjoavat myös tukea ja esimerkiksi vertaistukiryhmiä sureville. Vertaistuki on tärkeä täydentävä tukimuoto, jonka aika on yleensä sitten, kun kuolemasta on kulunut jonkin aikaa ja uudenlainen elämä on alkanut löytää uomansa. Silloin toisten kokemusten kuulemiselle alkaa olla tilaa surevan mielessä. Koska suru on usein myös hyvin fyysinen tunne, voi fysioterapiasta tai hieronnasta olla apua lihasjännityksen helpottamiseksi.

Miten kohdata sureva?

Surevan ihmisen kohtaaminen ei vaadi erityistä osaamista tai järjestelyjä, sillä jokainen ihminen menettää joskus läheisen ja on vuorollaan joko lohduttaja tai sureva tai molempia yhtä aikaa. Osanottaminen ja hienotunteinen kunnioitus kuuluvat inhimilliseen kanssakäymiseen ja käytökseen, ja vähäeleinenkin myötäeläminen saa surijan kokemaan, että hän ja hänen surunsa on tärkeää ja ainutkertaista. Surua ei voi sanoilla tai teoilla poistaa, eikä siis lohduttaminen tai rinnalla kulkeminen tarkoita sitä, että toisen suru lievittyisi tai poistuisi, mutta toisen surua voi jakaa ja kannatella niin, että sen kokeminen on edes vähän helpompaa. Surun äärellä lohduttavan on hyvä uskaltaa olla hiljaa ja neuvoton, sillä läsnäolo on tärkeämpää kuin sanat.

Mitä läheisempi sureva on, sitä tärkeämpää on tarjota fyysistä läheisyyttä, hellyyttä, syliä, kosketusta ja turvaa. Rauhaa antaa tunteiden tulla. Surutaloon mennessä on hyvä viedä mukana syötävää tai valmistaa sitä, vaikka pakastimeen asti. Jos sureva antaa luvan, voi auttaa myös kodin askareissa, kuten siivouksessa tai lastenhoidossa. Apua kannattaa tarjota aktiivisesti, sillä surevan voi olla vaikea sitä pyytää. On tärkeä kunnioittaa surevan tarvetta välillä puhua ja välillä vetäytyä. Omaa mieltä ei kannata pahoittaa, jos sureva ei jaksa itse pitää yhteyttä. Sen sijaan kuulumisia voi itse kysyä säännöllisesti. Myös menetyksestä voi kysyä suoraan. Sureva vastaa sen, mitä sillä hetkellä haluaa jakaa. Tarvittaessa läheinen voi myös auttaa surevaa ammatillisen tuen piiriin pääsemisessä.

Toisen ihmisen surun kohtaaminen nostaa usein pintaan myös omat menetyskokemukset, ja niihin liittyvä suru voi aktivoitua. Surevan kohtaamisessa siirtyy voimakkaita tunteita. Ne tuntuvat myös lohduttajassa, jonka on tärkeä pitää hyvää huolta myös itsestään ja jatkaa omaa arkeaan.

Jos esimerkiksi työ- tai opiskeluyhteisöstä tai ystäväpiiristä joku on menettänyt läheisen, on tärkeää, että myös yhteisö ottaa osaa menetykseen. On hyvä sopia, kuka käy surunvalittelukäynnillä, miten asia huomioidaan työyhteisössä ja millä tavoin surevaa ja hänen läheisiään muistetaan. Uutinen järkyttää myös koko yhteisöä, joka voi tarvita yhteisiä keskustelu- ja muistamismahdollisuuksia (esim. hiljainen hetki). On hyvä muistaa, että järkytys ja suru ovat eri asioita ja surevan yksityisyyttä tulee kunnioittaa. Menetyksestä voi kertoa työyhteisössä sen verran kuin surevalle sopii. Spekulointia tapahtuneesta tai juorujen levittämistä pitää välttää ja yhteiset keskustelumahdollisuudet auttavat tässä. Kun sureva palaa yhteisöön, on sen ymmärrettävä, että suru voi aaltoilla pitkäänkin. Tuttu yhteisö on tärkeä tuki arjen struktuurin ja tulevaisuuden uudelleen rakentamisessa. Menetyksestä saa ja pitääkin kysyä, mutta myös tavallisia arjen asioita on syytä yhteisössä jatkaa.

Surun kohtaaminen terveydenhuollossa

Terveydenhuollon ammattilaisten tulee osata kohdata sureva yksilö tai perheyhteisö kunnioittavasti ja myötäeläen, mutta säilyttäen turvaa tuova ammatillisuus. Kiireettömyys vastaanotolla ja osanottaminen kuuluvat hyvään kliiniseen käytäntöön. Omahoito-ohjeista muistuttaminen, arkeen tarvittavien tukitoimien kartoitus ja järjestäminen ja työ- tai kouluikäisillä hoidon tarpeen arvioiminen sekä työhön paluun tukeminen ovat keskeisiä toimia. Työterveys- tai opiskeluhuollon tarjoama tuki ja seuranta on tärkeää niin yksilö- kuin yhteisötasolla.

Erityisen voimakkaat tai pitkäkestoiset reaktiot tulee terveydenhuollossa osata yhdistää mahdolliseen traumaattiseen menetykseen sen sijaan, että niitä pidettäisiin vain voimakkaana suruna. Mitä varhaisemmassa vaiheessa traumaperäisiin oireisiin saa apua ja hoitoa, sitä vähemmän ne estävät menetyksen siirtymistä osaksi surevan uutta arkea. Traumafokusoitu psykoterapeuttinen työskentelyjakso tai EMDR (silmänliikkeillä tapahtuva poisherkistäminen ja uudelleenprosessointi) sisältyvät traumaperäisen stressihäiriön Käypä hoito -suositukseen ja niiden piiriin on hyvä ohjata viiveettä. Pitkittyneen surureaktion diagnostiset kriteerit tulevat ICD-11-luokitukseen ja toimivat jo nyt hyvänä runkona surun komplisoitumisen tunnistamiseen.

Suru on luonnollista

Suru, sureminen ja surevan kohtaaminen ovat luonnollinen osa elämää. Surua ja surevaa on tärkeää kunnioittaa ja kannatella samalla muistaen, että suru ei ole sairaus, eikä surevaa pidä pitää sairaana. Läheisverkostolta saatava tuki ja huolenpito on korvaamatonta, mutta jos lähipiiri on hauras, vähäinen tai itsekin surun lamaannuttava, korostuu yhteiskunnan palveluverkoston kautta saatava tuki. Sitä pitäisi olla helposti saatavilla myös akuuttivaiheen jälkeen. Pitkittyvän ja komplisoidun surun tunnistaminen ja vaikuttavan hoidon piiriin ohjaaminen ovat terveydenhuollon tärkeitä tehtäviä.

Suru on henkilökohtainen, yksityinen ja samalla myös yhteinen ja yhteisöllinen tunne, joka kuljettaa menetettyä ihmistä mukana muistoissa. Surua ei siis voi poistaa, eikä se mene kokonaan ohi, mutta sen luonne muuttuu ja emotionaalinen kipu asettuu. Menetyksestä tulee hiljalleen osa uudenlaista elämänvaihetta. Tukea ja apua on tärkeä sekä ottaa vastaan että tarjota aktiivisesti, sillä jaettu suru on kevyempi kantaa.